Amerikanterveisiä

Amerikkalaisessa yliopistossa kohtasi kerran kolme suomalaistaustaista pariskuntaa. He olivat nuoria, perheellisiä, vasta väitelleitä tai pikapuoliin väittelemässä. Kaikilla heillä oli kokemusta yliopistoista niin opiskelijan kuin tutkija-opettajankin roolista. Eipä aikaakaan kun keskustelu kääntyi akateemiseen työhön ja sen tekemisen ehtoihin.

Ensimmäinen pariskunta oli asunut kymmenen vuotta ulkomailla, viimeiset viisi vuotta Amerikassa. Nyt heillä oli herännyt halu muuttaa Suomeen. Suomessa olisi mukava asua, ystäviä, sukulaisia... Haavetta varjosti huoli työmarkkinoista suomalaissa yliopistoissa, jossa työtä ei ole tarjolla edes pätkissä. Amerikassa odottaisivat tenure trackit ja realistiset mahdollisuudet apulaisprofessuuriin.

Toinen pariskunta oli viettänyt vuoden verran Amerikassa. Hyvästellessään suomalaisen yliopiston, he hyvästelivät myös opetusvelvollisuudet, johon kuuluivat lukuisat luentokurssit, kirjatentit sekä gradujen ja kanditöiden ohjaukset. Amerikassa odotti yksi kurssi lukukaudessa, joka vedettäisiin yhdessä apuopettajan kanssa. He eivät lakanneet hämmästelemästä käytäntöä, jossa jokaisella kurssilla oli apuopettajana jatko-opiskelija 30 tunnin viikkotyöajalla. Näin tutkija-opettajille jäisi aikaa myös – tutkia. 

Kolmas pariskunta oli vierailevina tutkijoina amerikkalaisessa yliopistossa. He lähtivät tutkijavierailulle paitsi omasta halustaan edistää tutkimuksiaan ja kerätäkseen kansainvälistä kokemusta myös siksi, että pidempää työskentelyjaksoa ulkomailla pidetään arvossaan ja lähes välttämättömyytenä akateemista uraa rakentaville. Yliopisto osoitti arvostuksensa keräämällä pistepotin tutkijavierailuista. Tukea ulkomaille lähteville ei kaunopuheista huolimatta herunut: he hankkivat kaiken rahoituksen ulkopuolisena rahoituksena, hoitivat itse kaikki matkajärjestelyt vakuutuksia myöten ja maksoivat kaikki kulut mukana seuraavista lapsista.

Nykyisillä tieteenteon ehdoilla ja käytänteillä suomalainen yliopisto puskee ulkomaille (omalla kustannuksella, toki) kalleimman pääomansa – motivoituneet ja kannuksensa kansainvälisessä kilpailussa näyttäneet tutkija-opettajansa. Paluu Suomeen ei houkuttele niin pitkään kuin yliopistojen johto keskittyy strategioiden, visioiden, missioiden ja laaturaporttien viilaamiseen ranking-listoilla kipuamisen toivossa. Niin pitkään kuin puheissa helisevät ”tutkimukseen perustuva opetus”, ”kannustavat urajärjestelmät”, ”eettisyys, vastuullisuus ja tasa-arvo” tai ”yhteiskunnan ja sen jäsenten hyvinvoinnin edistäminen” ovat vailla totuuspohjaa ja saavat yliopistoyhteisön tuntemaan ennemminkin myötähäpeää kuin ylpeyttä oman yliopiston tavoitteista. 

Ennen kuin huippuyliopistoa ajavat saavat näistä terveisistä lisää vettä lukukausimaksuista jauhavaan myllyynsä, todettakoon, että kyse ei ole vain rahan määrästä vaan sen kohdentamisesta. Amerikkalaisessa yliopistossa (jota toki saa ja pitää monin tavoin myös kritisoida) näkyy sen perustehtävien – tutkimuksen ja opetuksen – arvostaminen. Toisin kuin suomalaisissa yliopistoissa tutkimus ei ole olemassa vain sitä varten, että tutkimushankkeiden mittavilla overheadeilla voidaan kattaa hallinnon kuluja (lue lisää täältä). Tutkimus ja opetus tuottavat muutakin sisältöä kuin julkisen rahoituksen mittareina käytettäviä excel-taulukoita tutkinto- ja julkaisumääristä.

Jos sitä huippuyliopiston mallia on ihan pakko hakea Amerikasta, niin tässä olisi joitakin terveisiä.

Tervetuloa verkkokurssille!

Blogin lukijat muistanevat Olli Opiskelijan, joka aloitti innokkaana opintonsa Huippuyliopiston Puutarhan- ja kukkainhoidon koulutusohjelmassa, huomatakseen myöhemmin että resurssipaineiden ja organisaatiopolitiikan vuoksi häntä eniten kiinnostavat kurssit olikin lakkautettu ja niiden opettajille annettu lähtöpassit. Koska Huippuyliopistoblogi välittää opiskelijoista, tarjoamme Ollin ongelmaan vastaukseksi ajan hengen mukaista ratkaisua: Puutarhan ja kukkainhoidon perusteet kaikille avoimena verkkokurssina. Teemme samalla tyytyväiseksi myös huippuyliopistojen verkko-opetusta peräänkuuluttaneen Matti Apusen.

Siispä lyhyt oppimäärä Puutarhan- ja kukkainhoidosta:

1. Hyvä puutarhuri istuttaa paljon erilaisia taimia ja tarkkailee niiden kasvua herkällä silmällä.

2. Jokaiselle taimelle pitää löytää sopiva paikka. Toiset nauttivat auringosta, toiset viihtyvät varjossa.

3. Jos taimen istuttaa huonoon maahan, se kasvaa kituliaasti.

4. Taimea pitää kastella riittävästi, muutoin se nuupahtaa alkuunsa.

5. Kasvuolosuhteita tulee tasapainottaa (esimerkiksi kalkitsemalla maaperää).

6. Silloin tällöin taimi saattaa tarvita erityislannoitusta.

7. Jos taimen niittää aina kun se on pääsemässä kukkaan, voi menettää kukinnan lopullisesti.

8. Toistuvasti alasniitetyistä taimista seuraa hentoa kasvua ja ne ovat alttiita kuivuudelle ja pakkasille.

9. Ääriolosuhteissa, kuten kovalla pakkasella, taimi pitää suojata hyvin.

10. Tarkkaile taimea tuholaisten varalta, mutta suosi luonnonmukaisia torjuntakeinoja myrkyn sijaan.

Taimen kasvu on kuitenkin - todellisuuden lailla - ennakoimatonta. Siksi sen hoidossa tarvitaan kirjatiedon lisäksi kykyä arvioida kulloistakin puutarhamaata ja sen muuttuvia olosuhteita sekä taitoa luoda niihin sopivia toimintatapoja. Tällaisen osaamisen kehittäminen vaatii kuitenkin aktiivista harjoittelua, palautetta ja perehtymistä puutarhan- ja kukkainhoidon ammattikäytäntöön ja sen hiljaiseen tietoon. Erityisesti tarvittaisiin henkilökohtaista ohjausta: millaisen taimen juuri minä valitsisin omaan puutarhaani ja kuinka sitä pitäisi kyseisessä mikroilmastossa hoitaa. 

Tämäntyyppinen, aikaa ja resursseja vievä ohjaustyö ei kuitenkaan kuulu lyhyen oppimäärän puitteisiin. Lyhyt oppimäärä valmentaakin pääasiassa tasaisten ja tasalaatuisten siirtonurmikoiden hoitoon. Niiden hoito on tehokasta ja helppoa: työlään kitkemisen sijaan nurmikon saa leikattua koneella toivottuun viiden senttimetrin pituuteen. Mahdollisimman monimuotoisen puutarhan perustamiseen ei kannata näillä eväillä ryhtyä, sillä tehopuutarhanhoidossa erilaisille taimille ei ole sijaa.  

Lopuksi on vuorossa tentti. Vastaa seuraavaan monivalintakysymykseen:

Yllä oleva taimi on

a) maailmanluokkaa

b) huippukukkija

c) top-notch top-tier top-plant

d) rikkaruoho, josta tulee päästä eroon

Kielipolitiikkaa

Huippuyliopisto tekee kielipolitiikkaa. Sen kauppakorkeakoulussa päätettiin taannoin, että tästä syksystä eteenpäin tarjolla on vain englanninkielisiä maisteriohjelmia. Vastoin käytännön opetuskokemustamme yliopiston johdon edustajat kilvan vakuuttelivat mediassa, kuinka ”99 prosenttia opiskelijoista haluaa laatia gradunsa englanniksi”.

Vaikka uusi kielilinjaus oli yliopiston näkökulmasta välttämätön edellytys kansainvälistymiselle, suinkaan kaikki eivät siitä riemastuneet. Eräs suomen kielen syrjäyttämisestä maisteriohjelmien opetuskielenä suivaantunut oli yliopistomme tuntiopettaja Riku Oksman, joka laati tammikuussa asiasta kantelun oikeuskanslerille. Kantelun mukaan tehdyt kielipäätökset loukkaavat suomenkielisen väestön perustuslain 17 §:n 2 momentissa taattua oikeutta omaan kieleen ja kulttuuriin. Tutkintosääntö myös muuttaa yliopistolain 11 §:n vastaisesti tutkintokielen käytännössä englanniksi, vaikka se virallisesti on edelleen suomi. 

Huippuyliopiston mielestä kanditutkintoon lukeutuvat suomenkieliset opinnot riittävät turvaamaan suomen kielen aseman opetus- ja tutkintokielenä. Lisäksi se huomautti, että Suomen muissa yliopistoissa kauppatieteiden maisterikoulutusta on tarjolla suomen kielellä ja kielellisten oikeuksien toteutumisessa tämä koulutustarjonta on huomioitava kokonaisuutena. Muutama päivä sitten julkistetussa ratkaisussaan apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen toteaa kuitenkin seuraavaa:

”Yliopistojen kauppatieteellisen alan tämänhetkisen suomenkielisen koulutustarjonnan huomioiminen kokonaisuutena sivistyksellisten ja kielellisten oikeuksien toteutumisen kannalta on kuitenkin ongelmallista sen vuoksi, että jos myös muut yliopistot päätyisivät aikanaan siirtymään yksinomaan englanninkielisiin maisteriohjelmiin, ei nykyisenkaltaista mahdollisuutta opiskella kauppatiedettä jossain päin Suomea myös suomen kielellä enää ole. Ei voida myöskään ajatella, että niillä yliopistoilla, jotka ensimmäiseksi ovat siirtyneet englanninkieliseen opetukseen, olisi siihen etuoikeus. Tällöin muut yliopistot eivät voisi enää tehdä samankaltaisia muutoksia opetussuunnitelmiinsa suomenkielisen kauppatieteellisen koulutuksen tarjonnan säilyttämisvelvoitteen vuoksi.

Perustuslain 16 ja 17 §:n säännökset huomioon ottaen on selvää, ettei lakisääteisiä opetus- ja tutkintokieliä voida kokonaan syrjäyttää. Suomen kielen tulee edelleen säilyä yhtenä opetus- ja tutkintokielenä. Selvityksen perusteella englanninkielisen opetuksen osuus on huomattava. Katson, että Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun päätös tarjota ainoastaan englanninkielisiä maisteriohjelmia syksystä 2013 alkaen ei ole perustuslain 16 ja 17 §:n edellyttämien velvoitteiden eikä yliopistolain 11 §:n mukainen.

Siinä, missä laajuudessa lakisääteisten opetus- ja tutkintokielten sijasta tai ohella voidaan käyttää muita kieliä, on yliopistolla harkintavaltaa. Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun tulisi esimerkiksi tutkintosäännössään määritellä se, missä määrin suomen kielen sijasta tai ohella käytetään englannin kieltä sekä se, missä määrin opiskelija saa käyttää suomen kieltä tenttivastauksissaan, kirjallisissa töissä taikka luennoilla. Muiden kielten käyttö ei kuitenkaan saa olla niin laajaa, että suomen asema opetus- ja tutkintokielenä syrjäytyy.”

Tämä ratkaisu ei liene ollut Huippuyliopistolle mieleinen, joutuuhan se nyt pohtimaan, kuinka suomen kieli ujutetaan takaisin englanninkieliseksi muutettuun kauppatieteiden maisterikoulutukseen. Vaan eiköhän siihen (retoriset) keinot keksitä, onnistuihan Huippuyliopisto sisäisessä viestinnässäänkin jälleen kääntämään mustan valkoiseksi toteamalla:

"Apulaisoikeuskanslerin päätös mahdollistaa suomen ja englannin kielen käyttämisen opetuksessa jatkossakin. Kansainvälistymisen näkökulmasta tämä on tärkeää, sillä Kauppakorkeakoulussa on sekä henkilökuntaa että opiskelijoita, jotka eivät puhu suomea."

Siis hetkinen…? Ensin suomen kieli on tietoisesti syrjäytetty maisterikoulutuksen opetuskielenä, mutta tämän toteaminen perustuslain ja yliopistolain vastaiseksi yhtäkkiä “mahdollistaakin” molempien kielten käyttämisen. No, voihan sen näinkin ilmaista…

Huippuyliopistoblogi kannattaa kotimaisten ja englannin kielen rinnakkaiseloa jatkossakin – muitakaan kieliä unohtamatta.

Hiljainen vallankumous

Michael Nielsen (2012) kuvailee kirjassaan Reinventing Discovery uusia tapoja tehdä tiedettä erilaisissa verkkoon syntyneissä yhteisöissä ja hankkeissa. Matemaatikot ovat perustaneet verkkoon sivustoja, joissa ratkotaan yhteistoiminnallisesti kinkkisiä matemaattisia ongelmia. Ideat ja ratkaisut kehittyvät ennennäkemätöntä vauhtia, kun kymmenet tai sadat ihmiset työskentelevät yhdessä saman ongelma parissa. Verkossa myös tavalliset kansalaiset pääsevät osallistumaan tieteentekoon. Esimerkiksi Galaxy Zoo –projektissa yli 200 000 vapaaehtoista auttaa tutkijoita luokittelemaan galaksien kuvia. 

Nielsen kutsuu kansalaistieteeksi (citizen science) avoimia tiedontuotannon tapoja, jotka rakentavat uusia siltoja tutkijoiden ja kansalaisten sekä tieteen ja yhteiskunnan välille. Myös open access -julkaiseminen ja erilaiset tiedettä popularisoivat blogit ovat osa tätä kehitystä. Mutta mikä estää tiedeyhteisöä hyödyntämästä tämän kehityksen tarjoamia mahdollisuuksia? Ikävä kyllä omaa urakehitystään varjelevien tutkijoiden ei kannata ryhtyä jakamaan tutkimusideoitaan, aineistojaan ja havaintojaan julkisesti ennen niistä tuotettuja artikkelijulkaisuja tai patentteja, toteaa Nielsen. Ideoiden ja aineistojen jakaminenhan ei varsinaisesti vahvista asemiasi urapelissä, vaan lähinnä hyödyttää kilpailijoitasi - siitäkin huolimatta, että aineistojen ja löydösten panttaamisella voi olla haitallisia seuraamuksia. Suomessakin huhuttiin narkolepsiakohun aikaan, että jokin tutkijaryhmä oli löytänyt tutkimuksessaan sikainfluenssarokotteen ja narkolepsian välisen yhteyden, muttei kertonut havainnoistaan, jottei heidän tulevan artikkelinsa julkaisu arvostetussa tiedelehdessä vaarantuisi (pitikö tämä sitten paikkaansa on toinen asia). 

Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että tutkijat olisivat ahneita tai piittaamattomia, muistuttaa Nielsen. He tekevät parhaansa työskennellessään paineen alla ja joutuessaan kilpailemaan muiden tutkijoiden kanssa. Miksi käyttää aikaa kirjoittamalla omasta tutkimusaiheesta vaikkapa Wikipediaan, kun työpaikat ja tutkimusrahat jaetaan kuitenkin artikkelien perusteella? Kaikesta huolimatta Nielsen ennustaa, että käynnissä on hiljainen vallankumous, joka tulee muuttamaan tiedon tuottamisen tapamme, ja saamme lähivuosina todistaa modernin tieteen syntyhetkien vertaista murrosta tiedontuotannossamme. 

Seuraatko sivusta vai oletko mukana? 

Michael Nielsen (2012). Reinventing Discovery: The New Era of Networked Science, Princeton, NJ: Princeton University Press. First chapter vailable here: http://press.princeton.edu/chapters/s9517.pdf

Pohjoismaista tasa-arvoa

Pohjoismaat tunnetaan tasa-arvon edelläkävijöinä. Siksi onkin kummallista, että naisten osuus professoreista (noin 20%) ei Pohjoismaissa ole sen suurempi kuin muissakaan EU-maissa. Suomessa luku on sentään 24 %, mutta kovin kummoinen ei tämäkään numero ole verrattuna siihen, että tohtorintutkinnoista naiset suorittavat jo 53 % (v. 2010). Huippuyliopistossa naisprofessoreiden osuus on vaatimattomat 18 % (v. 2012). Tämä heijastelee erityisesti naisten alhaista määrää luonnontieteiden ja tekniikan kentillä. Vastauksena niille, jotka toteavat ajan korjaavan tämän(kin) ongelman voidaan todeta, että pitkittäistarkastelussa naisten osuuden kasvu on ollut piinallisen hidasta, välillä jopa olematonta. 

Nämä faktat ja monia muita huomiota selviää raportista, jonka Solveig Bergman on laatinut tiedemaailman tasa-arvokysymyksistä Pohjoismaissa. Raportissaan hän vertailee Suomen, Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Islannin tasa-arvolainsäädäntöä, tilastoaineistoja ja tiede- ja koututuspoliitiikkaa sekä antaa esimerkkejä onnistuneista hankkeista, joilla tasa-arvoa on pyritty edistämään. Bergmanin mukaan Pohjoismaat ovat kiinnittäneet huomiota tasa-arvoasioihin koulutus- ja tutkimuspolitiikassaan jo suhteellisen aikaisin, 70-80 –luvuilla. Tänä päivänä tiedämme, että ongelma eivät ole kunnianhimottomat naiset, vaan eriarvoistavat rakenteet, toimintavat ja käytännöt. 

Yhtenä ikäviä sukupuolivaikutuksia tuottavana ajankohtaisena käytäntönä Bergman nostaa esille huippuyksikköpolitiikan. Huippuyksiköistä ja muista eliittitutkimusympäristöistä on tullut keskeinen osa tiedepolitiikkaa kaikissa Pohjoismaissa. Samanaikaisesti tämä suuntaus on toiminut miehiä suosivana tiedepolitiikan välineenä - jopa siinä määrin että Ruotsissa on todettu nykyisen huippuyksikköpolitiikan mitätöineen edellisen vuosikymmenen saavutukset tasa-arvon edistämisessä. Miksi Huippuyksiköitä sitten johtavat ja niiden rahoituksesta valtaosan nauttivat juuri miestutkijat? Tähän ei raportti juuri tarjoa vastauksia. Jotakin tekemistä asiassa lienee vinoutuneella arviointikulttuurilla (ks. Seksismiä ja nepotismia) ja työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen haasteilla (ks. Terveisiä perheestä). 

Miksi tasa-arvo ylipäätään on tärkeä tavoite tiedemaailmassa? Bergmanin mukaan kysymys on demokratiasta: tutkimusyhteisön tulee edustaa sitä yhteiskuntaa, jonka osana se toimii. 

Bergman, Solveig (2013) The Nordic region - a step closer to gender balance in research? Joint Nordic strategies and measures to promote gender balance among researchers in academia (Nordic Council of Ministers 2013). http://www.norden.org/en/publications/publikationer/2013-544

Johdon fetissi

Journaalirankingeilla on yhä suurempi valta ja voima akateemisessa elämässä. Johto rakentaa kaikki päätöksentekokriteerinsä ja johtamisjärjestelmänsä niiden ympärille – siitä huolimatta, että kriittistä tutkimusta journaalirankingeista ja niiden vaikutuksista tutkimuksentekoon tehdään (ja julkaistaan ihan kansainvälisisiä huippulehtiä myöten) yhä enemmän. Siitä huolimatta, että yhä yleisempää on törmätä konferensseissa pääpuhujiin tai kunniapalkintoja saaviin alansa konkareihin, jotka vannovat julkisesti kuinka “all rankings are from hell” (laitaksemme erästä kunniapalkinnon vastaanottanutta kollegaamme). Siitä huolimatta, että yhä useammassa journaalissa toimituskunnan jäsenet sekä uudet tai väistyvät päätoimittajat kirjoittavat nykyisen mittauskulttuurin tiedettä tuhoavista vaikutuksista. Siitä huolimatta, että käytäväpuheissakaan kukaan ei tunnu uskovan rankingien hyödyllisyyteen saati kattavuuteen (ehkä lukuunottamatta niitä, joiden koko ammatillinen identiteetti rakentuu omien rankingpisteiden pohjalta). Kaikelta tältä johto kuitenkin ummistaa silmänsä ja korvansa. Miksi? 

Monet tutkijat kutsuvat sokeaa uskoa “tieteellistä laatua” mittaavien numeroiden autuaaksi tekevään voimaan fetissiksi. Tiettyyn fetissiin vihkiytymättömien silmissä fetisoituun asiaan tai esineeseen ladattu ihailu ja kunnioitus on kummallista, jopa mielipuolista. Näin argumentoi myös Simon Hussain (2013), joka jatkaa journaalirankingeista ja niiden vallasta käytyä kriittistä keskustelua käyttämällä esimerkkinä kauppakorkeakouluissa maailmalla käytettyä “laatulistaa” (ABS-lista). Hän on huolissaan tällaisten laatulistojen vallasta tappaa uusia tutkimusaloja, monitieteisiä lähestymistapoja ja –menetelmiä ja tuhota jopa sukupolven verran tutkimusmaailmalle ominaista moniäänisyyttä ja rikkautta. 

Aika näyttää, mikä on johdon listafetisismistä maksamamme hinta. Sitä odotellessa voimme jatkaa juttujemme vääntämistä väkisin “nelostason” lehtien näköisiksi; osallistua konferensseihin ja seminaareihin, joissa ei niinkään keskustella kuinka tehdä hyvää tutkimusta, vaan kuinka julkaista se mahdollisimman korkean tähtiluokituksen lehdissä; ohjata opiskelijamme aidon ihmettelyn sijaan julkaisustrategioiden äärelle; ihailla kollegoita, joiden ansioita ovat tuoreiden ajatusten sijaan pitkät julkaisulistat; sekä antaa julkaisemisen ohjata tutkimusta, eikä tutkimuksen julkaisemista, kuten Suhaib Riaz kuvaa. Tätä tehdessämme löydämme kenties sen Hussainin kuvaaman graalin maljan, josta löytyy yksi ja yksinkertainen tieteellisen laadun ideaali – jota vielä kaiken lisäksi voidaan mitata helposti numeroilla.  

P.S. Ian Thatcher ruotii tuoreimmassa Yliopisto-lehdessä (8/2013, s. 54) Britanniassa joka kuudes vuosi tehdyn kansallisen tutkimuksen arvioinnin (REF, Research Excellence Framework) vaikutuksia ja toteaa, että siinäkin käytetyt kriteerit johtavat yhdenmukaisuuteen ja varman päälle pelaamiseen. Kyseisessä arvioinnissa oppiainekohtaiset komiteat arvioivat jokaisen tutkijan tuotokset erikseen ja vain parhaille myönnetään rahoitusta jatkossakin. Thatcher kritisoi järjestelmää myös seuraavista syistä:  

• REF-arvioinnit lisäävät hierarkiaa ja kilpailua tutkimustyöhön, jonka kuuluisi perustua yhteistyöhön ja kunnioitukseen. 
• Työpaikat tapaavat mennä niille, joilla uskotaan olevan ’parhaat tuotokset’ seuraavassa arvioinnissa, riippumatta laitosten muista tarpeista. 
• Julkaisupaineet ohjaavat tutkijoita keskittymään artikkeleihin ja muu julkaisutoiminta (esimerkiksi kirjojen kirjoittaminen) tyrehtyy. 
• Arvioinnit vievät kohtuuttomasti aikaa ja rahaa, jonka voisi käyttää itse tutkimukseen. 
• Järjestelmä on altis korruptiolle - paneelin jäsenyys ja korkeat arvosanat näyttävät korreloivan keskenään. 

Simon Hussain (2013) Journal list fetishism and the ‘sign of 4’ in the ABS guide: a question of trust? Organization, online ahead of print.
Ian Thatcher (2013) Kilpailu pilaa yhteistyön. Yliopisto 8/2013, s. 54.

Kaunosielut

Yliopistoissa on käynnissä melkoinen murros, joka aiheuttaa monille osallisille epävarmuuden tunteita. Kaunokirjallisista akateemisen maailman kuvauksista kirjan julkaissut Joel Kuortti (2013) kuitenkin muistuttaa, että historiallisessa valossa emme elä niin erityislaatuisessa tilanteessa, kun ehkä kuvittelemme. Vuosisatojen aikana yliopistoja on lakkautettu, yhdistetty, perustettu ja siirretty; ne ovat käyneet läpi aatevirtauksia, lamoja, sotaa ja rauhaa; ja niiden suhteet yhteiskuntaan ja kansaan ovat eläneet siinä mukana (s. 224). 

Kuortti esittelee 55 teosta, jotka käsittelevät yliopistomaailmaa 1400-luvulta tähän päivään. Yrjö Koskisen teoksessa Olavi Maununpoika Pariisissa ja Suomalaisten opinkäynti ulkomailla keski-aialla (1862) kuvataan 1400-luvulla Pariisissa opintonsa aloittanutta Olavia. Oppia ammennettiin karuissa olosuhteissa lattialla istuen, koska penkillä istuminen saattaisi synnyttää turhaa ylpeyttä. Sekä opettajat että oppilaat viihtyvät kapakoissa, joissa syntyy myös kahakoita. Jalmari Finnen 1600-luvulle sijoittuvassa teoksessa Ylioppilaita (1944) ilmenee puolestaan kielikahinoita, niin rahvaan ja sivistyneistön välillä latinan kielestä kuin suomen- ja ruotsinkielisten välillä. Ruotsinkieliset härnäävät suomenkielisiä: ”Kun nyt olette akateemisen sivistyksen saanut, niin ettekö huomaa, että se (Suomen kieli) on köyhä, taipumaton? Eikö mielenne tee valita toista kieltä itsellenne?" (s. 223/41 JK). (Nykyään olemmekin sitten valinneet englannin...)

Naisten asema puhuttaa myös kaunokirjallisuudessa. L. Onervan satiirisessa novellikokoelmassa Nousukkaita: Luonnekuvia (1911) Suoma Sutela päätyy yliopistoon opiskelemaan kielitieteitä, mutta ottaakin uuden päämäärän: ”Päästä naimisiin jonkun yliopiston opettajan kanssa”, mikä olisi lisäksi ”laillinen ja kaunis syys luopua kaikista tieteellisistä harrastuksista" (s. 149/125 JK). 1930-40 -luvuille sijoittuvassa Paula Havasteen Kaksi rakkautta -teoksessa (2010) nuoren sielutiedettä (sittemmin psykologiaa) opiskelleen Annan ”tiedon jano muuttui rakkaudeksi tietoon, ja ensimmäistä kertaa elämässään hän ymmärsi, miten hienoa tiedemiehen työ voisi olla. Se ei kuitenkaan olisi hänen osansa, sillä perheenäitinä sellainen ura oli liki mahdoton.” (s. 48/172 JK)

Ilmari Turjan romaanissa Johannes Renko, ylioppilas (1938) Johannes pohtii ”Tällaistako siis oli akateeminen opetus? Ja tällainenko oli opettaja? Oliko hän päässyt kosketukseen tieteen suuren hengen kanssa?” (s. 14/165 JK)  Enemmän nykypäivään resonoivan havainnon tekee agronomi Riipinen Maila Talvion romaanissa Kultainen Lyyra (1954): ”Kilpaa pitää juostaman yliopiston rappusissa, kesti terveys tai ei.” (s. 135 JK) Myös Vuokko Tolosen tieteisromaania ja yhteiskunnallista dekkaria yhdistävässä teoksessa Tampereen ilmasto (1997) kaikuvat tutut äänet: ”Aina sama laulu jonka nimi on tulosvastuu ja kilpailukyky, kertosäkeenä tutkimusten ostopalvelu, aivojen ja arvojen prostituutio.” (s. 101/213 JK) Myös Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuodessa (2003) ”kilpailu paikasta auringossa käy kiihkeänä. Ihmiset julkaisevat kuin niillä olisi painokone kotona” (s. 73/211 JK). 

Kuortti, Joel (2013). Yliopistoon! Kaunokirjallisia kuvauksia akateemisesta maailmasta. Gaudeamus, Helsinki.