Tiina Tutkija on aloittanut nuorena tyttönä työuransa MacDonadlsissa. Työuransa myöhemmissä vaiheissa hänelle oli melkoinen yllätys, että pikaruokakulttuuria löytyy myös yliopistosta - eikä suinkaan sen ruokalasta, vaan johtamistavoista. Yliopistojen macdonaldisoituminen on itseasiassa suhteellisen tunnettu käsite, jolla kriittiset korkeakoulututkijat kuvaavat yliopistotyön tehostamista, nopeuttamista ja standardointia.
Vastavoimana kaiken nopeuttamiselle ja tehostamiselle yhteiskunnalliseen keskusteluun on viime aikoina noussut hitaus. Puhutaan downshiftaamisesta ja nautiskellaan slow foodista (ja huolestutaan niiden taloudellisista seurauksista). Mutta mitä olisi slow science, hidas tiede? Petri Salon ja Hannu L.T. Heikkisen mukaan (Tieteessä tapahtuu 6/2010) hitaan tieteen lähtökohtana on perinteinen tieteen tekemisen ihanne. Hitaassa tieteessä on viittausindeksien maksimoinnin sijaan tilaa asioiden rauhalliselle tarkastelulle ja sitkeälle arkityölle. Laatukäsikirjan ulkopuolella tapahtuvan epämuodollisen vuorovaikutuksen, vapaamuotoisen ideoilla leikittelyn ja vaihtoehtoisten tulkintojen kautta hidas tiede saattaa tuottaa tuloksia yllättävän nopeastikin, uskovat Salo ja Heikkinen.
Tärkeimmät hitaan tieteen edellytykset ovat aika ja vapaus. Mutta kuinka niitä saadaan aikaiseksi? Lähtökohtaisesti ei olisi pahitteeksi, jos yliopistojen perusrahoitus riittäisi niiden perustehtäviin. Yliopistojen sisällä taas mittarointikulttuurin kyseenalaistaminen vapauttaisi aikaa ja henkistä tilaa älylliseen kilvoitteluun jatkuvan kilpailun sijasta. Yksilöiden vertailun ja palkitsemisen sijaan tulisi panostaa yhteisöllisyyteen ja toisten tukemiseen - tulokset saattaisivat yllättää.
Palataksemme slow food –ajatukseen, kysymme lopuksi syötkö (tai syötätkö lapsillesi) mielummin
a) standardoidun, maailmalta tuoduista aineksista koostetun ja aina samalta maistuvan hampurilaisen nopeasti Mäkkärin tiskiltä?
b) huolella valituista ja lähellä tuotetuista aineksista valmistetun aterian, joka maistuu joka kerta hieman erilaiselta kokista ja asiakkaiden tarpeista riippuen?
Työskentelen tässä samassa "huippuylipistossa" tekniikan puolella ja haluan kiittää blogin kirjoittajaa (kirjoittajia?) tästä erittäin tarpeellisesta purkautumiskanavasta. Kirjoittajan ja oman tieteenalani eroista huolimatta pystyn samaistumaan erittäin hyvin lähes kaikkeen blogissa kirjoitettuun - vaikuttaa siis siltä että meno on yhtä päätöntä joka puolella yliopistoa (kuuluuko tässä nyt huokaista helpotuksesta?).
VastaaPoistaPäivän aiheeseen todettakoon että ainakin huippuyliopiston näkökulmasta sopivaa vauhtia noudattava tieteentekeminen tarkoittaa seuraavaa: väh. 4 lehtiartikkelin julkaisua vuodessa, vähintään kahdentoista paljon viitatun julkaisun kirjoittamista käytännössä ensimmäisen 2-3v aikana väitöksestä sekä tietysti professuurin hankkimista viimeistään viiden vuoden kuluttua väitöksestä. Ei sovi unohtaa samanaikaista opetusta, oman ja muiden rahoituksen hankkimista, tehdyn tutkimuksen kaupallistamista, ja kaikkea muuta hallinnollista kuormaa. Jos tässä tahdissa ei pysy mukana, on tehty tutkimus yksiselitteisesti liian hidasta, eikä alalle ei ole mitään asiaa. Ja vaikka tässä kaikessa suoriutuisikin, ei alalle ole asiaa jos nyt ei vain sattunut sopivaa professuuria avautumaan siinä optimaalisessa yhden vuoden aikaikkunassa post-doc kauden lopulla.
Nyt kun tällaiset perusasiat on saatu kirjattua ehdottomaan ja poikkeukset poissulkevaan yliopiston sääntökirjaan, voi itse kukin keskittyä rauhassa varsinaisen tutkimuksen sisältöön ja pitkäjänteiseen uuden tekemiseen.
Monikohan nykyisestä professorikunnasta olisi a) saanut professuurinsa nykysysteemissä, tai b) edes lähtenyt mukaan tällaiseen päättömään kisaan? Ja ei, tämä ei ole kritiikkiä vanhojen proffien osaamista kohtaan.
Julkaisupaineita oli jo aiemminkin, mutta ei noin paljon. En ymmärrä miksi meidän piti Suomessa vapaaehtoisesti mennä mukaan tuohon hullutukseen. Kysymys ei ole edistyksestä.
VastaaPoistaEn usko tahoja joiden mukaan muka oli pakko. Ainakaan meidän koulussamme ei ollut oikeasti mitään pakkoa. Organisaation muutos -oppaiden mukaan luotiin ensin kiireellisyyden tuntu, jotta muutokset saatiin runtattua läpi. Tuotoksia tulee enemmän mutta niiden todellinen laatu on menossa alaspäin.
Nyt kellään ei ole kivaa. Muutamaa huippujulkaisijaa lukuunottamatta kaikki tuntevat olevansa uusien kriteerien mukaan huonoja tutkijoita. Onpa tosiaan hienoa kuulua 'maailmanluokkaan'.
Rohkeutta teille kohtalotovereille siellä tekniikan puolella!
Mcdonaldisoituminen on viimeisin versio taylorismista. Se on viimein saavuttanut palvelut ja yliopistot. Tieteellisessä liikkeenjohtamisessa suunnittelu ja valvonta on keskitetty ja kaikkia toimia valvotaan ylhäältä päin tarkasti. Tämä kuulostaa liiankin tutulta huippuyliopiston väelle.
VastaaPoistaTyön tutkijat havaitsivat jo yli 80 vuotta sitten, että työntekijöiden on mahdotonta motivoitua tayloristisessä organisaatiossa. Tieteellisen liikkeenjohdon ja sen sovelluksen fordismin motivointikeinona käytettiin kilpailukykyistä palkkaa.
Huippuyliopiston kehittäjät ovat jostain syystä olettaneet, että he pystyvät motivoimaan henkilöstön kansainvälisesti kilpailukykyisillä palkoilla ja julkaisuindeksien tarkkailulla. Historian läksyihin ei ole perehdytty. Nämä opit opetetaan kauppakorkeakoulun opiskelijoille jo ensimmäisenä lukuvuonna. Ehkei yliopiston johto ehtinyt aikoinaan käydä luennolla. Historia opettaa. Voin luvata että koko hanke on tuhoon tuomittu. Huippuyliopiston rakentajat ovat itse istuttaneet tuhon ainekset järjestelmään.