Arjen vastarintaa

Yliopistojen kasvava managerialismi, eli johtaminen tehokkuuden ja taloudellisuuden kautta, synnyttää hämmästyttävän vähän julkista vastarintaa suhteessa siihen, kuinka paljon siitä käytävillä ja kahvipöydissä purnataan. Gina Anderson (2008) kiinnittää kuitenkin huomiomme näkyvien protestien (kuten lakkojen, ulosmarssien tai sabotaasin) sijaan arjen vastarintaan. Haastattelemalla 30 yliopistotyöntekijää kymmenessä australialaisessa yliopistossa hän kartoitti erilaisia jokapäiväisiä tapoja vastustaa managerialistisia käytäntöjä.

Vastarinta ei aina ole näkyviä tekoja ja käyttäytymistä, vaan henkilön neuvottelua itsensä kanssa omasta (ammatillisesta) identiteetistään. Esimerkiksi Aktiivityttö torjui tietoisesti managerialististen käytäntöjen ja puhetapojen tarjoaman aseman huippusuorittavana huippututkijana ja rakensi oman ammattietiikkansa toisin tekemisen varaan. Myös Andersonin haastateltavista moni torjui tietoisesti vallitsevan ideologian, tuomiten samalla managerialistiset käytännöt uhkana tieteen todelliselle kehittymiselle ja laadulle.

Näkymättömän ja näkyvän vastarinnan välimaastoon mahtuu arjen strategioita, jotka lienevät monille tuttuja. Jotkut kokevat, että on vähemmän kuluttavaa yksinkertaisesti vältellä aikaa vieviä ja turhia käytäntöjä, kuin ryhtyä aktiivisesti vastustamaan niitä. Ehkä sinäkin olet joskus tietoisesti jättänyt väliin kehityskeskustelun, työajanseurantalomakkeen täyttämisen tai julkaisuidesi raportoinnin. Toiset tuumivat, että teen sen mitä on pakko taatakseni rahoitukseni tai urakehitykseni, mutta muuten keskityn olennaiseen. Moni ”unohtaa” osallistua strategiapalaveriin tai ”kadottaa” elektronisen seurantajärjestelmän tunnukset.

Andersonin haastateltavat harjoittivat monin tavoin myös julkista vastarintaa. Osa heistä oli mukana kirjoittamassa kirjoja tai muita julkaisuja, jossa he käyttivät omaa tutkimuksellista osaamistaan osoittaakseen empiirisesti managerialismin sudenkuoppia. Tällaisesta toiminnasta meillä on näyttöä myös Suomessa, jossa esimerkiksi yliopistouudistuksen aikaan laadittiin kriittisiä puheenvuoroja muutoksen käytännöistä ja vaikutuksista. Myös monet Huippuyliopistolaiset pohtivat kirjoituksissaan aktiivisesti tutkimustyötä ja sen edellytyksiä nyky-yliopistossa. 

Osa Andersonin haastateltavista kertoi opetustyössään laajentaneensa pedagogista rooliansa vastarinnan tekoihin, jolloin he hyödynsivät opetus- ja ohjaustilanteita osoittaakseen myös opiskelijoille mitä ryhmäkokojen kasvattaminen, opettajien vähentäminen ja koulutusohjelmien rahoituksen leikkaaminen tarkoittaa. Jotkut rohkeat myös vastustivat julkisesti johtoa, mutta kokivat jälkeenpäin tulleensa joko sivuutetuiksi tai leimatuksi hankaliksi. Laajemmat julkiset ja organisoidut protestit loistivat poissaolollaan, niin australialaisissa yliopistoissa* kuin meillä Huippuyliopistossakin. Tämä lienee heijastusta akateemisen työn kasvavasta yksilökeskeisyydestä, kiireestä ja epävarmuudesta.

* Sittemmin ks. Tuulahdus Australiasta.

Anderson, Gina (2008). Mapping Academic Resistance in the Managerial University. Organization, 15(2), 251-270.