Kuka välittää Olli Opiskelijasta?

Ei ainakaan luennolla vilahtava tutkija(opettaja), jonka aika on aina kortilla.

Henkilökohtaiseen palautteeseen ei aina ole mahdollisuuksia, ja Ollille jääkin monesti kurssin päätyttyä hieman epävarma olo siitä, kuinka hyvin ja syvällisesti hän on ymmärtänyt kurssin teemat. Kun keskustelulle ei ole tilaa, saati sitten minkäänlaiselle suhteelle opettajan ja oppilaan välillä, Olli jää kasvottomaksi. Face time kansainvälisissä konferensseissa on tutkijalle huippuyliopistossa selviytymisen ehto, mutta entä face time opiskelijoiden - yhteiskunnan tulevien toivojen ja tulevaisuuden huippujulkaisujen kirjoittajien - kanssa? Ongelmana taitaa olla, että moista toimintaa ei ole allokoitu tutkija(opettajien) työaikaan: sitä varten ei ole huippuusmittareita, eikä siitä seuraa suoria huippuhyötyjä (ks. Näin kasvatat julkaisulistaasi).

Kiireen lisäksi myös suuremmat mullistukset saattavat olla syynä siihen, että tunnelma laitoksen käytävillä voi opiskelijasta tuntua toisinaan hieman jäätävältä. Harmaita hiuksia opiskelijoille aiheuttaa muun muassa ensi vuodelle kaavailtu ja ilmeisesti toteutuva (tosin opiskelijoille hieman vieraaksi jäänyt) ohjelmauudistus. Kun Olli aloitti opinnot puutarhan- ja kukkienhoidon koulutusohjelmassa, hän ei malttanut odottaa, että pääsee tutustumaan kursseilla sekä opettajiin että muihin opiskelijoihin ja vähitellen myös kasvien ja kukkien ihmeelliseen maailmaan. Ohjelma oli suunniteltu niin hyvin, että kursseja oli helpohko valita ja aihealueet syvenivät vähitellen. Juuri kun Olli ajatteli löytäneensä oman juttunsa yliopiston laajasta valikoimasta, hän alkoi kuulla hurjia huhuja: puutarhan- ja kukkienhoidon koulutusohjelma oli menossa uusiksi ja moni sellainen kurssi, jonka vuoksi Olli oli hakenut kyseiseen yliopistoon ja koulutusohjelmaan, lakkautetaan. Miten siis käy Ollin opiskelujen? 

Kokonaisuuksien muutosten ohella myös opetusmuodot kärsivät tehokkuuden viikatteen viuhuessa. Paineet ryhmäkokojen suurentamiseksi ja opetuksen “tehostamiseksi” (eli opiskelijamäärältään mahdollisimman suuren kurssin hoitamiseksi mahdollisimman pienellä panostuksella) ovat kovia. Jos tavoitellaan sitä niin paljon peräänkuulutettua innovatiivisuutta, ei ratkaisu varmastikaan löydy massaluentojen staattisten ja hiljaisten hahmojen joukosta, vaan elossa olevien, innostuneesti yhteiseen olemiseen ja tekemiseen osallistuvien ainutkertaisten yksilöiden luovasta toiminnasta. Ja se, mitä pienryhmäopetuksessa oppii, ei ole vain tietoa, vaan myös luovuutta ja rohkeutta toimia (ks. Benchmarking - tällaisiakin tavoitteita).

Olli Opiskelija saa uskomattomasti voimaa siitä, että laitokselta löytyy muutama helmi (tutkija)opettaja, joiden puoleen voi aina kääntyä ja jotka ovat valmiita pihistämään omasta arvokkaasta tutkimusajastaan tukeakseen opiskelijoita. Ollista tuntuu, että näillä opettajilla – ihmisillä – jotka tuntuvat todella panostavan häneen koko sydämellään, on keskeinen rooli hänen oman asiantuntijuutensa kehittymisessä. Eivätkö sitten muut välitä siitä, että Ollista kehittyy alansa tuntija? Välittämiseen ei taida riittää energiaa (ks. Uskallatko välittää), kun opettajien ja tutkijoiden voimat menevät omaan ammatilliseen selviytymiseen, joka suuntautuu suoritusmittareiden viitoittamiin aktiviteetteihin, kuten ylettömään julkaisutoimintaan (ks. Päästökiintiö).

Sellaista on siis opiskelu huippuyliopistossa. Mutta ei näytä ruoho vihreämmältä aidan toisellakaan puolella. Kuulipa Olli Opiskelija eilen ystävältään naapuriyliopistosta samankaltaisia tarinoita. Professorit ovat osan vuodesta ulkomailla, jolloin luennot järjestetään massaopetuksena ja intensiiviperiodeina. Erään professorin hän kuuli sanoneen, että olisi helpompaa, jos opiskelijat eivät kävisi luennoilla, niin hänellä olisi enemmän aikaa oikeaan työhönsä eli julkaisujen kirjoittamiseen. Niinpä. Olli Opiskelija pohtii, miksi yliopistossa opiskelijasta on tullut rasite - eikö kaiken tarkoituksena olisi opettaminen ja oppiminen, vastavuoroisesti uutta oivaltaen, yhteiskunnallista arvoa yhdessä kehkeyttäen?

Naistenpäivä

Yliopistoissa, myös Huippuyliopistossa, tehdään tasa-arvotyötä. Tällä työllä pyritään varmistamaan, että esimerkiksi yliopistojen rekrytointi-, arviointi- ja palkitsemiskäytännöt kohtelevat tasavertaisesti naisia ja miehiä, suomalaisia ja ulkomaisia, nuoria ja vanhoja – ja työ on myös tuottanut tulosta. Mutta millä tasa-arvotyö ulottuisi näennäisen neutraalien käytäntöjen ja tasa-arvosuunnitelmien taakse ja kiinni siihen, millaisia eriarvoisuuksia uusi tiede- ja koulutuspolitiikkamme tuottaa?

Päivi Naskalin (2009) mukaan uuden koulutuspolitiikan maailmassa ’perinteinen tasa-arvoisuus osoittautuu ongelmaksi, koska sen pelätään passivoivan, estävän innovatiivisuutta ja heikentävän kilpailua, jossa vain parhaiden tulee selviytyä jatkoon’ (s. 95, ks. myös Ikonen 2006). Uusi koulutuspolitiikka olettaa universaalin ihmisyyden, vapaita valintoja tekevän subjektin, jota eivät määritä sosiaaliset, etniset, kulttuuriset tai sukupuoliset erot. Tämän ihanneihmisen keskeisiä ominaisuuksia ovat joustavuus, kyky riskinottoon sekä halu kilpailla. (mt.) Hän tekee tulosta, verkottuu ulkomailla ja tuo itseänsä esille brändinsä rakentamiseksi. Miten tämän kilpailusta nauttiva, keskinkertaisuutta kaihtava, lentokoneessa viihtyvä ja erojen ja eriarvoisuuksien ulottumatomissa oleva uusi akateeminen subjekti yhdistää työhönsä hoivavastuun, välittämisen, affektiivisuuden tai eettisen sitoutumisen? Onko hän mielikuvissasi ennemmin mies vai nainen - vai kenties ruumiiton ja sukupuoleton kyborgi?

Jokaisessa meistä on sekä naista että miestä. Ja jokainen meistä haluaa tulla tunnistetuksi ja tunnustetuksi omana itsenään. Uuden koulutuspolitiikan ihannoiman kilpailullisen subjektin (ks. Extreme Makeover) sijaan juhlikaamme naistenpäivän kunniaksi toisenlaista akateemisen työntekijän ideaalia: vastavuoroisuuteen, kohtaamiseen ja välittämiseen kykenevää luovaa ja kriittistä toimijaa.

Lähteet: 

Naskali, Päivi (2009). Uusi häpeän yliopisto. Teoksessa Tomperi, Tuukka (toim.) Akateeminen kysymys? Yliopistolain kritiikki ja kiista uudesta yliopistosta. Vastapaino

Ikonen, Risto (2006). Yrittäjyyskasvatus. Kansalaisen taloudellista autonomiaa etsimässä. Minerva.

Oma kieli, oma mieli

Yliopistomaailmassa keskustellaan tällä hetkellä vilkkaasti suomen kielen asemasta. Nykyisen yliopistolain mukaan yliopistojen opetus- ja tutkintokielet ovat suomi ja ruotsi, joiden lisäksi voidaan käyttää muita kieliä (käytännössä englantia). Tutkimuksen teossa englanti on useimmilla aloilla jo syrjäyttänyt suomen kielen ja tällä hetkellä väännettään kättä siitä, missä määrin yliopistot tulevat jatkossa säilyttämään suomenkielistä opetusta. Puhutaan jopa yliopistolain muuttamisesta, jotta englannin koko ajan vahvistuva asema opetuskielenä mahdollistuu.

Huippuyliopistoblogi suhtautuu myönteisesti kansainvälisyyden erilaisiin muotoihin (ks. Väärin kansainvälistynyt). Kansainvälisyydestä ei kuitenkaan pitäisi tulla kaiken toiminnan ylintä mittaria sisällön ja laadun kustannuksella, eikä kansainvälisyyttä tulisi pelkistää englanninkieleen. Kapeakatseinen englannin ajaminen ei ota huomioon oman (äidin)kielen roolia ajattelun, ymmärryksen ja syvällisen asiantuntijuuden kehittymisessä. Yliopistosta siis valmistuu kansainvälisiä (= englanninkielentaitoisia) maistereita, jotka osaavat kyllä toistaa ulkomailta kopioituja ajatuksia finglish-terminologiaa käyttäen, mutta kykenevätkö he näillä eväin ymmärtämään paikallisen ympäristömme vivahteikkuutta ja täyttämään yhteiskuntaamme rohkeasti uudistavien ammattilaisten ja asiantuntijoiden saappaat?

Opetuksessamme olemme moneen kertaan huomanneet, että perusenglannilla toki kyetään hoitamaan small talkit ja tekemään kauppaa, mutta sillä harvoin opitaan ajattelemaan syvällisesti. Vaikka suomalaisten opiskelijoiden englannintaidot ovatkin korkealla tasolla (etenkin moniin vaihto-opiskelijoihin verrattuna), ajattelun ja argumentoinnin taso tuppaa laskemaan heidän englanninkielisissä tuotoksissaan. Kannattaako oman ajattelun ja asiantuntijuuden kehittymistä todella rajoittaa kansainvälisyyden nimissä, jos se ei opetettavan aineksen kannalta ole välttämätöntä? Riittävän englannin kielen taidon voi saavuttaa monin tavoin ja myös käytännön työelämässä, mutta mahdollisuutta oman ajattelun laajentamiseen siellä tuskin yliopisto-opiskeluun verrattavissa määrin avautuu.

Yliopistolaissa on erikseen pykälä siitä, että ruotsin kieltä taitavia henkilöitä tulee kouluttaa riittävä määrä maan tarpeisiin. Tarvittaisiinko sellainen myös suomen kielen osalta?

Tiedon tulosjohtamista - toisinajattelun ulosjohtamista?

Vaikka yliopistouudistuksesta ja uudesta uljaasta yliopistosta ollaan montaa mieltä, sekä kritisoijat että puolestapuhujat jakavat yhteisen tavoitteen. Kukaan ei tavoittele tehotonta ja maailmasta eristäytynyttä yliopistoa, vaan peräänkuulutamme kaikki laadukasta tutkimusta ja opetusta, joilla on yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Jaamme siis päämäärän, mutta keinoista olemme eri mieltä. (Huippuyliopistossa tärkeimmäksi päämääräksi on tosin kovaa vauhtia muodostumassa tarkemmin määrittelemätön kategoria maailmanluokka, jota huippuyliopistoblogi arvelee lähinnä keskinkertaisten amerikkalaisten yliopistojen tavaksi tehdä asioita.) 

Yliopistojen tulosohjaus ja tulosjohtaminen ovat keskeisin keino, jolla parempaan tutkimukseen ja vaikuttavuuteen huippuyliopistossa pyritään. Tulosjohtamisessa sinänsä ei liene mitään vikaa, jos toiminnan tavoitteena ovat määrälliset tulokset. Uskallamme kuitenkin epäillä, että tiede, tiedon tuottaminen ja sivistyksen luominen eivät toimi tällä logiikalla. Vai haluaisitko sinä tehtäväksesi määritellä, kuinka erilaista tietämystä mitataan, puetaan numeroiksi ja arvotetaan? Uuden tietämyksen rakentaminen ei myöskään noudattele kvartaalikapitalismin logiikkaa, koska uuden tiedon merkitystä on mahdotonta arvioida muutaman kuukauden, joskus jopa muutaman vuosikymmenen aikajänteellä.

Tulosjohdettuina opimme monenlaisia kikkoja, joilla saamme suorituksemme näyttämään hyvältä (ks. Näin kasvatat julkaisulistaasi). Huipuksi määrittyy tutkija tai tutkimusryhmä, joka julkaisee paljon, huolimatta siitä mikä on näiden julkaisuiden merkitys tai vaikuttavuus viittauspelin ulkopuolella. Tavoitteeksi määrittyy julkaiseminen, ja erityisesti julkaiseminen tietyissä lehdissä, ei merkityksellisen tiedon tuottaminen sinänsä. Emme tietenkään väitä, että paljon julkaisevat tekisivät merkityksetöntä tutkimusta, päinvastoin. Sen sijaan väitämme, että ”huippulehdissä” julkaiseminen ei ole sen enempää tae laadukkaasta ja yhteiskunnallisesti merkittävästä tutkimuksesta kuin ”huonommissa” lehdissä julkaiseminen sen puutteesta. Ratkaisevaa ei ole julkaisujen määrä tai julkaisupaikka, vaan niiden sisältö. Tämän tulosjohtaminen sujuvasti sivuuttaa.

Meillä on suuri huoli siitä, että kriittisimmät tutkijat ja opettajat eivät enää kauan katsele tällaista menoa yliopistoissaan. Kun vielä yliopistojen tehostamistoimet ovat paradoksaalisesti tuottaneet kaiken raportoinnin ja mittaamisen vuoksi paljon lisää byrokratiaa ja sitä tukevaa hallintokoneistoa, moni tuntee olonsa entistä turhautuneemmaksi. Huippuyliopiston johto lienee tosin tyytyväinen, jos kaikki änkyrät ja vastarannankiisket siirtyvät vähin äänin muihin sfääreihin. Näin se saa rauhassa levittää yliopistonsa menestystarinaa ja tavoitella maailmanluokkaa. Mutta mitä näiden kriittisten äänien ja toimijoiden poistuminen tekee tieteelle ja tutkimukselle – siis sille tulosjohtamisen laiminlyömälle sisällölle? Kuka pakottaa yliopiston instituutiona perimmäisten kysymysten äärelle? Kuka ajattelee toisin?

Tähtäimessä hyvä elämä

Pohdin yhä useammin jäähyväisiä huippuyliopistolle. Tähän mennessä olen halunnut uskoa, että muutos lähtee sisältäpäin. En ole tyytynyt kriitikon rooliin, vaan olen osallistunut aktiivisesti toimintaan, jossa huippuyliopistoa pyritään kehittämään, sekä omassa yksikössäni että yliopistotasolla. Olen pyrkinyt käyttämään osaamistani huippuyliopiston hyödyksi. Mutta kuinka hitaaseen muutokseen voi idealisti tyytyä? Tai mitä jos muutos kaikesta ponnistelusta huolimatta kulkee väärään suuntaan?

Törmään yhä useammin siihen, että esimieheni ja seniorikollegani yrittävät opettaa minua pelaamaan akateemista urapeliä. Olen saanut paljon hyviä neuvoja siitä, kuinka voin korostaa omia ansioitani ja tehdä itsestäni menestyskelpoisen yksilön (ks. esim. Näin kasvatat julkaisulistaasi). Rakkaat kollegat, kyllä minä tätä peliä osaan pelata, usein jopa paremmin kuin te, olenhan kasvanut siihen alusta alkaen. Ongelmani on se, etten halua.

Tulevaisuuttani pohtiessani hahmotan kolme vaihtoehtoa. Ensimmäinen, ja samalla minulle vaikein vaihtoehto on unohtaa mitä haluan ja alistua kilpailuyliopistoon, eli keskittyä huolehtimaan tiukasti omista eduistani ja taistelemaan mahdollisimman hyvästä paikasta kultaisen auringon alla. Jyväskylän yliopistossa väitelleitä naisia tarkastelevassa kirjassaan Hullua rakkautta ja sopimustohtoreita Raija Julkunen (2004) kuvaa ’emotionaalisia ja intellektuaalisia puolisiirtolaisia’, jotka myös painiskelevat oman akateemisen työuransa ja sen pelisääntöjen kanssa. Uusi yliopisto on kilpailuyliopisto, jossa ’yliopistot, laitokset, tutkimusryhmät ja yksilöt kilpailevat toistensa kanssa resursseista, tavoitteiden saavuttamisesta ja kasvusta' (s. 22). Uuden kilpailullisen hierarkian yliopistossa jokainen meistä ´joutuu koko ajan läpivalaistuksi, jossa on kirjaimellisesti verrata itseään maailman parhaaseen, (…) joka ei hevin anna tunnustusta, vaan eläminen avointen ja piilevien arvosanojen, arvostelujen, arviointien, lausuntojen, suositusten, ranking-listojen, järjestykseen asettamisten ja maailman ’parhaiden’ ajatusten ja tutkimuslöytöjen keskellä nostaa tunnustuksen riman niin itsen kuin muidenkin ulottumattomiin' (s. 166). (Ja mitä onkaan tapahtunut Julkusen tutkimuksen kirjoittamista seuranneiden kymmenen vuoden aikana...)

Toinen vaihtoehtoni on osallistua peliin siinä määrin kuin se on pakollista ja pyrkiä samalla säilyttämään riittävästi omaehtoista toimintatilaa itselleni tärkeissä asioissa. Julkunenkin toteaa, että periaatteessa yliopisto antaa mahdollisuuden luovaan ja palkitsevaan elämäntyöhön, joka on vain ajettu melko ahtaaseen rakoon nykyisessä kilpailuyliopistossa. Kutakuinkin tämän vaihtoehdon mukaan toimin nyt: tutkin minulle henkilökohtaisesti merkityksellisiä asioita, opetan sydämellä ja annan itse itselleni tunnustusta pyristelläkseni tietoisesti eroon jatkuvasta riittämättömyyden tunteesta.

Kolmas vaihtoehto on lähteä rakentamaan mielekästä toimintatilaa jonnekin muualle, joillakin muilla ehdoilla, Julkusenkin mainitsemia ’ei-kilpailevia yhteisöllisyyksiä’ luoden (ks. Omaehtoista työtä?). Uuteen astuminen ja tuntemattoman valitseminen on toki pelottavaa – mitä jos epäonnistun? Tutussa (vaan ei turvallisessa) akateemisessa maailmassa olisi helpompaa. Vielä pelottavampaa on kuitenkin se, jos epävarmuutta väistellessäni unohdan omat arvoni ja ihanteeni ja jatkan omalla toiminnallani sellaisten käytäntöjen uusintamista, joissa ei ole mitään uusintamisen arvoista. Haluan käyttää elämäni kallisarvoiset hetket hyvin ja hyviin tarkoituksiin. Tulevaisuus näyttää, tapahtuuko se urapelin reunoilla vai jossakin toisessa todellisuudessa. 

Aivot peliin

Ajattelevissa aivoissa on yliopiston tulevaisuus, esittää aivotutkija Kiti Müller. Artikkelissaan Ajattelevat aivot yliopistossa (2012) hän toteaa, etteivät nykyiset yliopistomme edistä aivojen hyvinvointia jatkuvilla organisaatiomuutoksillaan, tutkintojen tehotuotannollaan, raportointisavotallaan saati kilpailuttamisellaan.

Müller kiinnittää erityistä huomiota siihen, että aivojen kehityksen näkökulmasta nuorten opiskelijoiden tulisi saada riittävästi aikaa tehdä opiskeluun ja työuraan liittyviä valintoja, aivot kun jatkavat kypsymistään jopa 30-vuotiaaksi saakka. Tämän lisäksi yliopistot tarvitsevat enemmän opettajia, jotta opiskelijat ja opettavat voivat aidosti kohdata, olla läsnä ja oppia ajattelun taitoja (ks. Aktiivityttö kohtaa opiskelijan).

Müllerin mukaan opetus- ja tutkimushenkilökunnan tulee voida keskittyä olennaiseen sen sijaan, että he istuvat kokouksissa taistelemassa hupenevista resursseista. Tämän lisäksi tutkimustyö vaatii aikataulullista väljyyttä, jotta se synnyttäisi aidosti uutta tietämystä. Jatkuvien tulospaineiden sijaan yliopistoihin tarvitaan ajatusrauhaa ja tilaa hengittää. Tilaa luovalle ongelmanratkaisulle ja uusille oivalluksille saataisiin ”katkaisemalla kokousten kierre, sekä lopettamalla ydinosaamisten määrittelyt ja kvartaalitalousmaisen toiminnan loputtomat suunnittelupalaverit sekä tähän kaikkeen toimintaan liittyvän raportointirumban (s. 186)”.

Huippuyliopistoblogi on aivotutkijan kanssa samaa mieltä. Erityisesti innostumme siitä, kuinka Müllerin mukaan aivot tarvitsevat myös yhdessä tekemistä, inspiroivaa ilmapiiriä ja virikkeitä - esimerkiksi taiteen maailmasta tai käsillä tehden. Huippuyliopistoblogi kannustaakin jokaista lukijaansa tuomaan alkavalla viikolla työ-, opiskelu- tai mihin tahansa muuhun yhteisöönsä vähintään yhden virikkeitä antavan ja siten aivojamme inspiroivan artefaktin, ajatuksen tai teon.

Artikkeli löytyy Pirjo Ståhlen ja Antti Ainamon toimittamasta teoksesta Innostava yliopisto - Kohti uudistavaa yliopistojohtamista (Gaudeamus). 

Omaehtoista työtä?

Mitä tehdä, jos yliopistotyön tekeminen tiukasti määritellyn urajärjestelmän kehikossa ja ehdoilla tuntuu mahdottomalta?

Yliopistoinstituutioiden rinnalla, rajoilla tai ulkopuolella toimii joukko akateemisia työntekijöitä, jotka pyrkivät työllistämään itsensä omilla ehdoillaan. He haluavat edelleenkin tutkia, opettaa, oppia ja vaikuttaa mutta vastustavat yliopistoissa käynnissä olevaa managerialisoitumista (ks. Lyhyt johdatus managerialismiin). He eivät osallistu akateemiseen urakilpailuun, eikä heidän siten tarvitse huolehtia urakehityksestään ja tuotoksistaan yliopistojen nykyisten suoritusmittareiden valossa. He yrittävät pärjäillä instituutioiden reunamilla työnsä tiukkoja määrittelyjä vastustaen, kiertäen ja uusiksi luoden. Samalla heillä on mahdollisuus keskittyä asioihin, joista he todella välittävät (ks. Uskallatko välittää?).

Kollegoistaan huolehtivat yliopiston manageritkin kannustavat monia urajärjestelmään kelvottomiksi luokiteltuja työntekijöitä juuri tällaiseen toimintatapaan. Urajärjestelmään sidotut tähtitutkijat kun eivät ehdi kaikkea yliopistotyötä tekemään ja tueksi tarvitaan apulaisia – tuntiopettajia, määräaikaisia projektityöntekijöitä, sijaisia. Jotkut kutsuvat heitä elämäntapayrittäjiksi, toiset akateemiseksi prekariaatiksi. Monelle tällainen ”elämäntapa” tarkoittaa kuitenkin toisen luokan kansalaisuutta, pakkoyrittäjyyttä ja jatkuvaa huolta elannon ansaitsemisesta.

Olisiko silti mahdollista hahmotella vaihtoehtoista tilaa akateemiselle työlle pakkoyrittäjyyden, silpputyön tai urakiipimisen sijaan? Tilaa, jossa voisi tutkia, tehdä taidetta tai opettaa omaehtoisesti ja vaalia innostusta, luovuutta ja kestävää elämäntapaa? Ehkäpä nämä yhteisölliset tilat löytyvät nykyinstituutioiden ja niiden käytänteiden reunoilta, nurkista ja lomista. Tällaisia tiloja luovat akateemiset työntekijät luopuvat uramittelöistä ja niiden mukanaan tuomista eduista, mutta eivät luovuta. Päinvastoin, he ylläpitävät aatteitaan ja ihanteitaan uusien tekojen kautta, uusia toiminnan tiloja luoden.