lauantai 20. huhtikuuta 2013

Imagonrakennusta

"Monta monituista vuotta sitten eli keisari, joka piti uusista kauniista vaatteista niin hirveästi, että kulutti kaikki rahansa koreuksiin. Ei hän välittänyt sotilaistaan eikä teatterista eikä viitsinyt ajella puistossa muuten kuin näytelläkseen uusia vaatteitansa. 

Siinä suuressa kaupungissa, missä keisari asui, vietettiin iloista elämää, ja sinne tuli joka päivä paljon vieraita. Kerran kaupunkiin ilmestyi kaksi petkuttajaa. He olivat olevinaan kankureita ja kehuivat kutovansa maailman ihaninta kangasta. Sekä värit että malli olivat harvinaisen kauniit, ja lisäksi oli vaatteissa, jotka tästä kankaasta valmistettiin, kummallinen taika: ihminen, joka oli kykenemätön hoitamaan virkaansa tai mahdottoman typerä, ei saattanut ensinkään nähdä niitä. 

Siinäpä vasta vaatteet, ajatteli keisari. Kun puen ne ylleni, saan heti paikalla selville, ketkä valtakunnassa eivät kykene hoitamaan virkaansa; voin heti erottaa kuka on viisas ja kuka typerä. Kudottakoon minulle siitä kankaasta kiireen kaupalla! Ja hän antoi petkuttajille hyvät rahat, jotta he ryhtyisivät työhönsä.

Olisipa hauska tietää, kuinka pitkällä kangas on! tuumi keisari, mutta hänestä tuntui hiukan ilkeältä tietää, ettei kangasta saattanut lainkaan nähdä semmoinen, joka oli typerä taikka kykenemätön hoitamaan virkaansa. Ei silti, että hänen toki olisi tarvinnut pelätä itsensä puolesta, mutta kuitenkin hän päätti lähettää ensin jonkun toisen ottamaan asiasta selkoa. 

Minäpä lähetän vanhan kunnon ministerini kankurien luo! - päätti keisari. Hän osaa parhaiten arvostella kangasta, sillä hän on järkevä mies eikä kukaan hoida virkaansa paremmin kuin hän! Vanha kelpo ministeri meni saliin, missä petkuttajat istuivat tyhjien kangaspuittensa ääressä. Taivas varjelkoon! - ajatteli vanha ministeri ja avasi silmänsä selkosen selälleen. Minähän en näe mitään! Mutta sitä hän ei sanonut ääneen. 

Jo teki keisarinkin mieli katso kangasta, kun se vielä oli kuteilla. Keisari ei nähnyt kangasta. - Olenko minä typerä? Enkö minä kelpaa keisariksi! - Oi se on erittäin sievää! sanoi keisari. Koko seurue tirkisteli muttei nähnyt mitään. Kaikki kuitenkin vakuuttelivat keisarin mukana: -oi se on erittäin sievää! Ja kehottivat keisaria esiintymään uudet vaatteet yllään siinä suuressa juhlakulkuessa, joka paikkoin pantaisiin toimeen. 

Ja keisari asteli juhlakulkueessa kauniin kunniakatoksen alla, ja kaikki ihmiset kaduilla ja ikkunoissa sanoivat: - Herranen aika, kuinka koreat keisarin uudet vaatteet ovat! Kylläpä tuo laahus on ihana... Ei kukaan tahtonut ilmaista ettei nähnyt mitään, sillä silloinhan olisi huomattu hänen olevan typerä ja kelvoton kuninkaaksi. 

- Mutta eihän hänellä ole vaatteita ensinkään! sanoi pieni lapsi. Herranen aika, kuulkaa nyt, mitä tuo viaton lapsi sanoo! virkkoi lapsen isä, ja sanoja kuiskattiin suusta suuhun. - Hänellä ei ole vaatteita ensinkään! huusi vihdoin koko kansa. Keisarin selkää karmi, sillä hänestäkin kansa oli oikeassa, mutta hän ajatteli:- Kyllä minun täytyy kestää tämä loppuun asti. Ja hän ojentui entistä ylpeämmäksi ja kamariherrat kantoivat laahusta, jota ei ollut ensinkään." 

 

H.C. Andersen: Keisarin uudet vaatteet (lyhennelmä)

torstai 18. huhtikuuta 2013

Arkinen työpäivä Huippuyliopistossa

Miltä arki huippuyliopistossa tuntuu? Seuraava tarina on kuvaus yhdestä työpäivästäni viime viikolla.

Saavun työpaikalle hieman kahdeksan jälkeen. Kohtaan laitoksen käytävällä työtoverini Jennin ja kysyn hieman rutiininomaisesti hänen kuulumisiaan. Jenni vastaa rehellisesti: nyt ei kuulu kovin hyvää. Hän on ollut uupunut ja kokee olevansa tuuliajolla, koska hän ei saa työhönsä kaipaamaansa tukea. Jenniä itkettää, yritän lohduttaa.

Seuraavaksi juttelen muutaman muun aamuvarhaisen kollegan kanssa. Puheenaiheena on eräs käynnissä oleva rekrytointiprosessi ja itse kunkin tulevaisuudensuunnitelmat. Epävarmuus on käsinkosketeltavaa. Vetäydyn kuitenkin (tai ehkä juuri siksi) työhuoneeseeni ja yritän keskittyä keskeneräisiin hommiini. Saan monia tärkeitä sähköposteja lähetettyä ja vähän kirjoitettuakin. 

On lounaan aika. Viiden hengen lounasseurueessamme on yksi henkilö, jolla on pysyvä työsuhde Huippuyliopistoon. Meillä neljällä muulla työsuhteet ovat katkolla ennemmin tai myöhemmin. Petri on silmin nähden hermostunut kaikesta. Leilan pari vuosikymmentä kestänyt, määräaikaisuuksista ketjutettu työsuhde on päättymässä, eikä jatkoa ole luvassa. Timolla on vielä viisi kuukautta armonaikaa, jonka hän käyttää muun muassa apuraha-anomusten kirjoittamiseen. Aina ei jaksaisi valittaa, mutta toisaalta myönteiset työhön liittyvät puheenaiheet ovat nykyään vähissä. Hyviäkin ideoita varjostaa karu todellisuus – kuka meistä on täällä niitä toteuttamassa?

Kaikesta huolimatta olen lounaan jälkeen yhä hyvässä työvireessä ja ryhdyn heti perehtymään opiskelijoiden harjoitustöihin, joista olen luvannut antaa palautetta. Kuten niin kovin usein muulloinkin, eräs kansainvälinen opiskelijamme on kirjoitellut mitä sattuu ja tekstistä puuttuvat alkeellisimmatkin lähdeviitteet. Jo aiemmin pyysin häntä hyödyntämään tiettyjä tutkimuslähteitä, mutta lähdelistassa on vain epämääräisiä verkkosivuja. Yritän keksiä, miten muotoilisin palautteen rakentavasti. Ihmettelen ovelleni sattuvalle kollegalle, missä on se ”laatuharppaus”, jonka kansainvälistyminen huippuyliopistoon kuulemma tuo. Toistaiseksi huolestuttavan monilla tänne muualta hakeutuvilla maisteritason opiskelijoilla on kovin puutteelliset valmiudet perustaviin akateemiseen käytänteisiin kuten kirjoittamiseen, lähteiden hyödyntämiseen ja argumentointiin. 

Seuraavaksi minulla on tapaaminen opiskelijan kanssa, jota ohjaan eräässä toisessa harjoitustyössä. Hänellä on työhön kiinnostava, mutta turhan laaja idea, jota keskustelussa rajaamme toteuttamiskelpoiseksi. Löydämme ratkaisun ja keskustelemme hieman asian sivusta. Opiskelija kertoo harkitsevansa jatko-opintoja, mutta pohtii vielä missä. Kannustan häntä jatko-opintoihin hakeutumisessa, mutta kehotan häntä etsimään historiallis-yhteiskunnalliselle tutkimusaiheelleen jonkin toisen paikan, jossa sitä osataan arvostaa.

Seuraavaksi soittaa kollega, joka pyytää pientä palvelusta. Sen tehtyäni jäämme hetkeksi juttelemaan puhelimessa ja keskustelu kääntyy taas työyhteisömme huonontuneeseen henkeen ja käsittämättömään johtamiseen. Puhelun jälkeen kuulen, kuinka eräs työtoverini kertoo viereisessä huoneessa toiselle, kuinka ihmiset voivat huonosti ja itkevät.

Päivän päätteeksi lähden kuuntelemaan kollegani seminaariesitystä. Hän aloittaa esityksensä kertomalla olevansa epävarma, kannattaako hänen esitellä tutkimusideoitaan lainkaan, koska hänen työsuhteensa on päättymässä ja tutkimuksen toteutus on siksi hyvin epävarmaa. Mumisemme kannustavasti - antaa mennä vain, samassa veneessähän tässä ollaan. Seminaari on antoisa ja tutkimusideat synnyttävät vilkasta ajatustenvaihtoa, mutta keskustelu palaa väkisin kollegani huonoihin mahdollisuuksiin toteuttaa kyseistä tutkimusta.

Palaan vielä hetkeksi työhuoneelleni ja törmään työtoveriin, jonka kanssa heitämme rankkaa huumoria Huippuyliopistosta – selviytymiskeino sekin. Tarkistan sähköpostit, pakkaan työpapereita laukkuun ja lähden kotimatkalle.

***

Kotimatkalla mieleeni tulee, kuinka absurdi työpäiväni kaikessa normaaliudessaan on. Se koostuu ihmisistä, joita hallitsee epävarmuus ja pelko. Kohtaamisista, joissa haurautemme paljastuu. Yhteisöstä, jota ei enää ole. Ideoista, jotka valuvat hukkaan. 

Siellä me kuitenkin päivästä toiseen opetamme opiskelijat, kirjoitamme tutkimukset, osallistumme ja vaikutamme. Välillä iloitsemmekin. Näin me elämme Huippuyliopistossa, kukin vielä hetken. 

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Kiperiä kysymyksiä yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta

Onko Huippuyliopiston yhteiskunnallinen vaikuttavuus vaarassa kaventua? 

Yliopistolain mukaan yliopistojen tulee, perustehtäviensä tutkimuksen ja opetuksen ohella, harjoittaa yhteiskunnallista vuorovaikutusta. Juhlapuheiden tasolla Huippuyliopistolla pyyhkii tältä osin hyvin. Käytännössä tilanne on toinen, koska rivitutkijaa tai –opettajaa arvioidaan yksinomaan hänen kansainvälisten huippujulkaisujensa perusteella. Näin ollen hänellä ei opetusta lukuunottamatta ole minkäänlaista kannustetta käydä keskusteluja akateemisen norsunluutornin (ks. Yliopiston tehtävistä) ulkopuolella. 

Omakohtainen kokemuksemme huippujulkaisemisesta (sitäkin siis löytyy, jos joku ehti asiaa epäillä) osoittaa, etteivät tutkimuksiemme kannalta olennaiset tahot tai edes niihin osallistuneet ihmiset tai organisaatiot innostu lukemaan tieteellisessä journaalissa julkaistua, pitkälle erikoistunutta tekstiä (jos nyt ylipäätään saavat sen käsiinsä jollain kohtuullisella hinnalla). Huippujulkaisut, joita Huippuyliopistossa palvotaan (ks. Listafetisimiä, Huippujulkaisun anatomiaa ja Tiedon tulosjohtamista), palvelevat siis akateemista yhteisöä ja sen sisäistä kilpailua, mutta eivät suoranaisesti kansalaisia tai paikallista yhteiskuntaa. Jälkimmäinen vaatisi tutkimusten ja niiden tulosten aktiivista popularisointia ja yhteiskunnallista tulkitsemista. Tähän – tai suurelle yleisölle, ammattilehtiin, oppikirjoihin tai kotimaisilla kielillä kirjoittamiseen - meillä huippuyliopistolaisilla ei ole minkäänlaisia kannusteita. Päinvastoin: meidän tulee laittaa kaikki paukkumme kansainväliseen huippujulkaisemiseen ja siitä meitä myös rahallisesti palkitaan. Myös sellaiset hankkeemme, joilla on jokin suora yhteiskunnallinen kytkös (esim. parantaa suomalaisen työelämän laatua) leimataan huonoiksi, koska niissä ei ole välitöntä tai ilmeistä linkkiä kansainväliseen huippututkimukseen. 

Paikallisesta yhteiskunnasta Huippuyliopistoa etäännyttää entisestään se, että osassa yliopistoamme suomen kieli ei enää kelpaa (edes englannin rinnalla) opetuksen ja tutkimuksen kieleksi (ks. Oma kieli, oma mieli). Mielenkiintoista vertailukohtaa tarjoavat muiden yliopistojen kielilinjaukset, joissa suomen kieltä painotetaan nimenomaan yhteiskunnallisen vaikuttavuuden vuoksi (esim. Tampereen yliopiston tuore kielilinjaus, jonka mukaan ’Yliopistojen tiivis yhteiskunnallinen kytkentä merkitsee kielellistä vastuuta ymmärrettävyydestä ja vuorovaikutuksesta erityisesti suomen kielellä.’) 

Vai onko niin, että kaikkea ei vaan voi saada? Jos yliopisto valitsee strategiakseen olla maailmanluokan tutkimusyliopisto, pitääkö sen tinkiä paikallisen yhteiskunnan palvelemisesta? Jos yliopisto taas palvelee aktiivisesti paikallista yhteisöä tai yhteiskuntaa, ontuuko sen kansainvälistyminen? Voisivatko nämä toisiaan täydentävät tavoitteet elää rinta rinnan - ja ennen kaikkea myös retoriikan ulkopuolella eli työtämme määrittävissä käytännöissä? Jos mielestäsi näin todella tapahtuu, niin millaisia konkreettisia esimerkkejä voit antaa tällaista monimuotoisuutta tukevista käytännöistä? Miten ja milloin yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta palkitaan? Miten se huomioidaan yksittäisen tutkijan akateemisen pätevyyden tai yliopiston maineen arvioinnissa? Saako professuurin korkealla impact factorilla varustettu julkaisija vai aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaja? Onko tärkeämpää sijoittua Shanghain listalla vai kehittää paikallista yhteiskuntaa?

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Muotti vai moninaisuus?

Valmistuttuani tohtoriksi tunsin olevani varsin kelpoinen akateemiselle uralle. Tohtorinhattu ei ollut minulle ajokortti, vaan olin jo varsin luotettava kuski. Rakastin tutkimusta ja opetusta, mutta nyt niitä piti alkaa vakavammin miettiä uramielessä. Katselin vierestä työtään professoriputkessa robottimaisesti suorittavia, uupuneita seniorikollegoitani; luin sähköpostiini ilmestyviä huippuyliopistoretoriikkaa suoltavia strategianjalkautusviestejä; ja ihmettelin seminaareja, joissa ei viehätytty uusista tutkimusideoista vaan siitä, kuinka ne saisi julkaistua. 

Näen edessäni uuden uljaan huippuyliopistolaisen kuvan, mutten tunnista siitä itseäni. Joistakin kohdin olen riittämätön, toisista pursuan yli. Tunnen muitakin fiksuja, taitavia ja aikaansaavia yliopistolaisia, joiden sielu ei ole tuon kuvan painoa sietänyt. Tässä kohdin “oikeat” huippuyliopistolaiset älähtävät ja esittävät tyypillisen vasta-argumenttinsa: kaikkihan on kiinni meriiteistä ja itseluottamuksesta. Aivan kuten naisten urakehitykseen liittyvissä populaarikeskusteluissa todetaan: kyse on omista valinnoista, itseluottamuksesta ja pätevyydestä. Eikö kuitenkin ole ihmeellistä, että valintakykyisimpiä ja pätevimpiä ovat nimenomaan tietyn ikäiset, kilpailulliset, uraorientoituneet, perheettömät/vaimolliset ja mobiilit toimijat? 

Nykyinen yliopistotyöläisen ideaali ei suinkaan ole syvällisesti ajatteleva, asioihin paneutuva ja kriittinen kyseenalaistaja, vaan kaikkien kanssa ja kaikkialla yhteistyötä tekevä dynaaminen ja globaali oman uransa yrittäjä. Samalla akateemista urakeskustelua vaivaa samanlainen ongelmien yksilöllistäminen ja medikalisointi kuin työelämäkeskustelua yleisemminkin. Syytämme yksilöitä, joilla sattuu olemaan jokin ongelma tai sairaus - masennus, heikko itseluottamus tai yritteliäisyyden puute – mutta unohdamme kyseenalaistaa kapeita ihanteita tuottavat organisatoriset käytännöt ja yhteiskunnalliset rakenteet. 

Minulla ei ole ongelmaa. Huippuyliopistolla on. Kun tenure track –muotista ylipursuava moninaisuus katoaa, siitä tulee samanlainen kapea-alaisesta ajattelusta ja lyhytjännitteisyydestä kärsivä tuloksentekokone kuin monista yrityksistäkin. Suutarin lapsella ei ole kenkiä. Näinkö niitä tuoreita ratkaisuja ihmiskunnan ongelmiin keksitään ja maailmaa parannetaan?


lauantai 13. huhtikuuta 2013

Antajien kulttuurissa

Susan Dominus kirjoittaa The New York Times Magazine -lehdessä (31.3.2013) henkilökuvan organisaatiopsykologi Adam Grantista. Grant, 31, työskentelee professorina arvostetussa Wharton Business Schoolissa ja väittää, että avain hänen menestykseensä (ja myös sinun menestykseesi) on väsymätön muiden auttaminen. Grantille vastaamattomia viestejä pullisteleva sähköpostilaatikko ei ole stressin tai turhautumisen aihe, vaan loistava mahdollisuus auttaa muita ja tuntea tyydytystä siitä. Ihmisten halu auttaa ja palvella muita onkin Grantin mukaan aliymmärretty työmotivaation lähde. Antautumalla muiden palvelukseen tiukan uratavoittelun sijaan lisäämme luovuuttamme ja tuottoisuuttamme, väittää Grant. 

Dominus kuvaa, kuinka Grant liimasi eräässä tutkimuksessaan sairaalahenkilökunnan käsienpesualtaille kahdenlaisia viestejä. Ensimmäisissä luki ”Käsienpesu estää sinua saamasta tarttuvia tauteja” ja toisissa puolestaan ”Käsienpesu estää tautien tarttumisen potilaisiin”. Saippuaa kului merkittävästi enemmän jälkimmäisellä altaalla. Tutkimustensa pohjalta Grant luokittelee ihmiset kolmeen ryhmään: antajiin, optimoijiin ja ottajiin. Antajat palvelevat muita ilman oletusta vastapalveluksista - tunnet toivottavasti itsekin muutaman kollegan, joilla on aina aikaa auttaa ja tukea muita sekä jakaa kiitosta. Optimoijat auttavat hyötyessään siitä tavalla tai toisella, ja palvelevat erityisesti ihmisiä, joilta on odotettavissa vastapalveluksia. Ottajat taas puolustelevat omaa asemaansa ja pyrkivät hyötymään jokaisessa vaihdossa. 

Tiedostamme Grantin luokittelujen yksinkertaistavuuden, emmekä halua niitä erityisesti uusintaa. Kunhan toteamme, että nykyinen kilpailuyliopisto näyttää synnyttävän ennemmin ottajien kuin antajien kulttuuria. Grant itsekin toteaa, etteivät erilaiset tulosmittarit millään tavoita sitä valtavaa panosta, jonka hän muita jatkuvasti tukemalla ja auttamalla antaa maailmalle. 

Grantin elämänfilosofialla on myös ilmeinen kääntöpuoli. Kun olet työssäsi aina saatavilla muiden palvelukseen, miten käy muiden ihmissuhteidesi ja esimerkiksi perheesi? Ei liene mikään yllätys, että toimittaja kertoo Grantilla olevan lasten- ja kodinhoitamiseen omistautuneen vaimon, eikä hänen koskaan tarvitse huolehtia ruokakauppaan ehtimisestä tai auton katsastamisesta. Meidän muiden keksittäväksi jää, kuinka elää tasapainoista elämää, jossa muiden palvelemisen voi yhdistää vain yksilöllisiä suorituksia mittaavaan kilpailukulttuuriin.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Konferenssiuskottavuus koetuksella

Yliopistotutkijan työn yksi tyypillisistä käytänteistä on konferensseihin osallistuminen. Muistan, kuinka ensimmäistä kertaa olin lähdössä konferenssin esittelemään tutkimustani kauhun ja innostuksen sekaisin tuntein. Oletin, että minulla olisi – jos selviäisin kokemuksesta hengissä - konferenssista kahdenlaista kotiin tuotavaa: syvällistä ja hyödyllistä palautetta työstäni sekä hurjasti uusia ideoita ja inspiraatiota.

Ihan näin siinä ei käynyt. Aikojen kuluessa olen saanut huomata, etteivät konferenssit läheskään aina ole tutkimuksen ilon ja uuden oppimisen tyyssijoja, vaan akateemisen valtapelin ja oikeanlaiseksi toimijaksi sosiaalistumisen pelikenttiä. Pelikentän haltuunottaminen tarkoittaa itsensä esille tuomista, henkseleiden paukuttelua ja agressiivista debatointia. Tavoitteena ei niinkään ole välittää ja innostua muiden tutkimuksista, saati koskettaa muiden sydäntä omilla sanomisillaan, vaan osoittaa oma etevyys ja brändätä itsensä kansainvälisesti. Usein tämä vaatii tiukkaa omien tunteiden ja kehon kontrollia ja kestävyyttä. 

Kaikista tärkeintä on kuitenkin verkostoitua. Verkostojen kautta saatat päästä jonkun kulloinkin muodissa olevan teeman ydinjoukkoon, saada kutsuja kansainvälisiin hankkeisiin ja luoda elintärkeitä kontakteja yhteisjulkaisujen kirjoittamiseen. Näistä toimista myös kotiyliopisto palkitsee. Joissakin konferensseissa on jopa katsottu aiheelliseksi valmentaa etenkin ensikertalaisia oikeanlaiseen välineelliseen otteeseen. Seuraavat ohjeet sain erääseen isoon amerikkalaiseen konferenssiin osallistuessani: 
  • Verkostoituminen kuuluu asiaan, joten älä ole ujo, vaan esittäydy muille. 
  • Tutustu ohjelmaan, suunnittele aikataulusi tarkkaan ja mieti etukäteen, kehen sinun kannattaa konferenssissa tutustua. 
  • Vaihda mahdollisimman paljon käyntikortteja ja kirjoita jokaisen saamasi kortin taakse, mistä olet kyseisen henkilön kanssa keskustellut. 
  • Jos et onnistu tapaamaan haluamiasi henkilöitä, ota osallistujalistasta heidän yhteystietonsa ja lähetä sähköpostia jälkeenpäin. 
  • Osallistu mahdollisimman moneen kokoontumiseen ja tutustu mahdollisimman moneen ihmiseen.
  • Hyviä keskustelualoitteita on kysyä mitä henkilö piti sessiosta, mistä he ovat kotoisin ja ovatko he olleet konferenssikaupungissa aiemmin. 
Kuka ties joku näistä sadoista uusista tutuistasi todella haluaa kirjoittaa kanssasi paperin jostakin aiheesta ja sattuu vielä kaupan päälle olemaan joku nimekäs huippu. Urasi sen kuin etenee ja pian oletkin jo konferenssiuskottava akateeminen, joka rutinoituneesti ja paksunahkaisesti luovii kontaktista ja konferenssista toiseen.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Julkaisemisesta, voitontavoittelusta ja yliopiston tehtävistä

Perusmuodossa tieteellisen artikkelin julkaisuprosessi etenee seuraavasti: tutkija tai tutkimusryhmä kirjoittaa artikkelikäsikirjoituksen, jossa analysoidaan ajankohtaista tieteellistä keskustelua ja/tai oman empiirisen tutkimuksen tuloksia. Tämä käsikirjoitus lähetetään arvioitavaksi tieteelliseen lehteen. Kyseisen lehden päätoimittaja tai toimituskunta arvioi, onko teksti riittävän laadukas ja kyseisen lehden linjaan sopiva. Jos vastaus on myöntävä, lehti valitsee asiantuntijat, jotka arvioivat anonyymin käsikirjoituksen. Näiden arvioiden ja oman harkintansa pohjalta lehden päätoimittaja tai muu edustaja ilmoittaa tutkimuksen tekijöille, hyväksytäänkö juttu sellaisenaan vai tuleeko siihen tehdä muutoksia. On myös mahdollista, että käsikirjoitus hylätään.

Tutuin tarina lienee, että tutkijalle tulee tehtäväksi pienempi (minor) tai suurempi (major) revisio. Tämä tarkoittaa, että tutkija parantelee artikkelikäsikirjoitustaan anonyymien arvioijien lausuntojen pohjalta - joskus jopa kirjoittaa sen kokonaan uudelleen. Sitten juttu lähetetään jälleen arvioitavaksi ja tutkija saa uudet lausunnot siitä, voidaanko juttu julkaista kyseisessä lehdessä. Tämä sykli toistuu niin monta kertaa, että lehden päätoimittaja on arvioiden pohjalta valmis joko hyväksymään tai hylkäämään jutun. Jos juttu hyväksytään, tutkija on luonnollisesti iloinen. Jos juttu hylätään, tutkija saattaa tarjota sitä johonkin toiseen lehteen, miettiä sen kokonaan uudelleen, tai joskus myös unohtaa epäonnistuneen käsikirjoituksen pöytälaatikkoon. 

On selvää, että anonyymiin arviointiprosessiin kuluu paljon aikaa, työtä ja resursseja. Etenkin, kun tieteen julkaisuähky (ks. Päästökiintiö) kasvattaa koko ajan sekä lehtien että niihin tarjottujen käsikirjoitusten määrää. Työtä tekee ensinnäkin tutkija tai tutkimusryhmä tutkimusta valmistellessaan ja sitä raportoidessaan. Myös arviointiprosesseissa käytetyt asiantuntijat käyttävät valtavasti aikaa käsikirjoitusten lukemiseen, analysoimiseen ja palautteen muotoilemiseen. Työtä tekee myös kunkin lehden päätoimittaja, apulaispäätoimittajat ja toimituskunta. Päätoimittajia lukuun ottamatta tästä työstä ei kuitenkaan yleensä makseta palkkioita, eivätkä ne oikein tieteen riippumattomuuden henkeen istuisikaan. 

Julkaisemiseen liittyvässä keskustelussa tuppaa kuitenkin unohtumaan, että suurinta osaa tieteellisistä lehdistä kustantavat kansainväliset kustannustalot, joita ohjaavat kaupalliset intressit. Ne siis pyrkivät tekemään voittoa hyödyntämällä ilmaista työtämme, joka myydään meille kalliilla hinnalla takaisin painettujen lehtien tai lukuoikeuksien muodossa. Professoriliiton puheenjohtaja Maarit Valo kysyy Acatiimi-lehdessä (3/13, s. 2): ’…miksi yliopistot tukevat kaupallisia ulkomaisia kustantajia? Julkisin varoin tehdyn tutkimuksen tulosten tulisi olla vapaasti saatavilla. Meidän sietäisi kritisoida suomalaisten tutkimusorganisaatioiden ja ulkomaisten suurkustantajien symbioosia. Me yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa tuotamme tiedon, kirjoitamme siitä, vertaisarvioimme sen ja lopuksi ostamme sen takaisin käyttöömme kalliilla hinnalla.’ 

Valo kertoo, että brittiläisissä ja yhdysvaltalaisissa yliopistoissa on jo noussut vahvaa vastarintaa tätä mekanismia kohtaan. Jopa niin kutsutut huippuyliopistot, kuten Harvard, rohkaisevat tutkijoitaan julkaisemaan avoimissa lehdissä. Huippuyliopistoblogi yhtyy Valon esittämään huoleen siitä, että julkaisupeli pakottaa tiedeyhteisön takaisin norsunluutorniinsa, kun ‘tiedeyhteisön jäsenet kirjoittavat toisilleen ulkomaisissa lehdissä, joita muut kansalaiset eivät saa käsiinsä’. Yliopistojen yhteiskunnallinen vaikuttavuus kapenee merkittävästi, kun tutkijoilla ei ole enää kannusteita kirjoittaa suurelle yleisölle saati kotimaisilla kielillä. Valokin toteaa, että ‘vain todelliset vastarannan kiisket keskuudessamme suunnittelevat kotimaisiin ammatillisiin tai yleistajuisiin lehtiin kirjoittamista saati oppikirjan laatimista’. 

Vastarannan kiiskeksi ilmoittautuva Huippuyliopistoblogi kannustaa yliopistomanagereita ja tiedepolitiikkaa ohjaavia tahoja pohtimaan kustannustalojen ansaintalogiikkaa ja kehittämään sille varteenotettavia vaihtoehtoja. Vai käykö tässä niin, että viittaus yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen poistatetaan kätevästi yliopistolaista, aivan kuten kotimaisten kielten asemalle opetus- ja tutkintokielenä ollaan tekemässä? Silloinhan mikään ei enää velvottaisi yliopistoja laskeutumaan norsunluutornistaan ja ne saisivat panostaa täysillä kansainväliseen julkaisutoimintaan - ja kantaa kortensa kekoon  kustannusyritysten liiketoimintaan.