Valmistuttuani tohtoriksi tunsin olevani varsin kelpoinen akateemiselle uralle. Tohtorinhattu ei ollut minulle ajokortti, vaan olin jo varsin luotettava kuski. Rakastin tutkimusta ja opetusta, mutta nyt niitä piti alkaa vakavammin miettiä uramielessä. Katselin vierestä työtään professoriputkessa robottimaisesti suorittavia, uupuneita seniorikollegoitani; luin sähköpostiini ilmestyviä huippuyliopistoretoriikkaa suoltavia strategianjalkautusviestejä; ja ihmettelin seminaareja, joissa ei viehätytty uusista tutkimusideoista vaan siitä, kuinka ne saisi julkaistua.
Näen edessäni uuden uljaan huippuyliopistolaisen kuvan, mutten tunnista siitä itseäni. Joistakin kohdin olen riittämätön, toisista pursuan yli. Tunnen muitakin fiksuja, taitavia ja aikaansaavia yliopistolaisia, joiden sielu ei ole tuon kuvan painoa sietänyt. Tässä kohdin “oikeat” huippuyliopistolaiset älähtävät ja esittävät tyypillisen vasta-argumenttinsa: kaikkihan on kiinni meriiteistä ja itseluottamuksesta. Aivan kuten naisten urakehitykseen liittyvissä populaarikeskusteluissa todetaan: kyse on omista valinnoista, itseluottamuksesta ja pätevyydestä. Eikö kuitenkin ole ihmeellistä, että valintakykyisimpiä ja pätevimpiä ovat nimenomaan tietyn ikäiset, kilpailulliset, uraorientoituneet, perheettömät/vaimolliset ja mobiilit toimijat?
Nykyinen yliopistotyöläisen ideaali ei suinkaan ole syvällisesti ajatteleva, asioihin paneutuva ja kriittinen kyseenalaistaja, vaan kaikkien kanssa ja kaikkialla yhteistyötä tekevä dynaaminen ja globaali oman uransa yrittäjä. Samalla akateemista urakeskustelua vaivaa samanlainen ongelmien yksilöllistäminen ja medikalisointi kuin työelämäkeskustelua yleisemminkin. Syytämme yksilöitä, joilla sattuu olemaan jokin ongelma tai sairaus - masennus, heikko itseluottamus tai yritteliäisyyden puute – mutta unohdamme kyseenalaistaa kapeita ihanteita tuottavat organisatoriset käytännöt ja yhteiskunnalliset rakenteet.
Minulla ei ole ongelmaa. Huippuyliopistolla on. Kun tenure track –muotista ylipursuava moninaisuus katoaa, siitä tulee samanlainen kapea-alaisesta ajattelusta ja lyhytjännitteisyydestä kärsivä tuloksentekokone kuin monista yrityksistäkin. Suutarin lapsella ei ole kenkiä. Näinkö niitä tuoreita ratkaisuja ihmiskunnan ongelmiin keksitään ja maailmaa parannetaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti