Näennäisavoimuutta

Moni huippuyliopistolainen on turhautunut siihen, ettei talon sisällä käydä avointa ja kriittistä keskustelua käynnissä olevista muutoksista. Jotkut ovat jopa niin turhautuneita, että ryhtyvät käymään tätä keskustelua ihan muilla foorumeilla (kuten tässä blogissa). Huippuyliopiston huolella - ja isolla rahalla - vaalitulle maineelle nämä julkisilla foorumeilla käydyt keskustelut saattavat osoittautua paljon ongelmallisemmiksi kuin se, että samoja ongelmia pystyttäisiin avoimesti ja läpinäkyvästi käsittelemään talon sisällä. Näennäisavoimuuden kulttuurissa tästä ei kuitenkaan ole toivoa. 

Näennäisavoimuus tarkoittaa, että meillä on johdon järjestämiä keskustelutilaisuuksia, mutta siellä lähinnä esitellään jo tehtyjä tai seuraavaksi tehtäviä päätöksiä. Meillä on runsaasti sekä sisäistä että ulkoista tiedotusta, mutta niiden päätehtävä näyttää olevan maineen rakentaminen ja ongelmien piilottelu. Meillä on henkilöstökyselyitä, joiden huonot tulokset kuitataan ”myönteisenä kehityksenä”. Meillä on työntekijöitä, jotka pelkäävät toisinajatella omalla nimellään. Onneksi voimme sentään aina turvautua kirjavaan yksikkökohtaiseen tiedonvälitykseen, joka koostuu lähinnä huhupuheesta ja jossa informaation paikkansapitävyys riippuu siitä, kuka sattuu kysymään ja keneltä. 

Jos yliopistomme todella haluaisi luoda moniäänistä ja avointa kulttuuria (myös juhlapuheiden ulkopuolella) se järjestäisi foorumeita, joihin mahtuisi muutakin kuin johdon näkökulma. Se tekisi henkilöstölle selväksi kuka, missä ja milloin päätöksiä tekee, ja miten niihin voi osallistua ja vaikuttaa. Se käsittelisi avoimesti ongelmiaan ja hankaluuksiaan ja rakentaisi niihin yhteisöllisiä ratkaisuja. Vaimentamisen ja vähättelyn sijaan se mahdollistaisi kriittisen keskustelun ja kuuntelisi sitä tarkalla korvalla - olemmehan sentään yliopisto, jonka tehtävänä (joidenkin mielestä) on nimenomaan kriittisen ajattelun harjoittaminen ja opettaminen. 

Jos yliopistomme pystyisi kaikkeen tähän, tämäkin blogi olisi tarpeeton. 

Innovaatioansa

Yliopistoihin kohdistuu kovia odotuksia. Niiden odotetaan vastaavan sekä kansakunnan sivistyksestä että sen kilpailukyvystä ja innovatiivisuudesta. Osana tätä keskustelua Tarmo Lemola kyselee Antti Hautamäen ja Pirjo Ståhlen Ristiriitainen tiedepolitiikkamme –kirjassa (2012, ks. Näkemystä tiedepolitiikkaan) onko yliopistoille viritetty innovaatioansa. Yliopistot nähdään yhä enemmän taloudellisen kilpailukyvyn vahvistajina ja niihin kohdistuu kasvavia odotuksia innovaatioiden lisäämisestä. Pelkät patentit ja innovaatiot eivät riitä, vaan yliopistojen tulisi tuottaa myös innovaatioita hyödyntäviä ja kaupallistavia kasvuyrityksiä. Ovatko tällaiset vaateet oikeutettuja yliopistojen perustehtävien eli tutkimuksen ja opetuksen kannalta, pohtii Lemola. 

Lemola huomauttaa, että yliopistot edistävät innovaatiotoimintaa monin näkymättömin tavoin. Kun yliopistot hoitavat perustehtävänsä eli tieteellisen tutkimuksen ja siihen perustuvan opetuksen hyvin, syntyy kaiken innovaatiotoiminnan perustana olevaa tietoa ja osaamista. Siksi hänen(kin) on vaikea ymmärtää, kuinka innovaatiopolitiikan kärkimaana itseään pitävä Suomi yrittää selviytyä yhdestä innovaatioyhteiskunnan tärkeimmistä tehtävistä, yliopisto-opetuksesta, kilpailijamaitaan niukemmin resurssein. Lisäksi on huomattava, että kaupallista innovaatiotoimintaa harjoittaa moni muukin taho, mutta tieteellistä perustutkimusta tehdään vain yliopistoissa. Jos yliopistot eksyvät tämän perustehtävän harjoittamisesta sivupoluille, sitä ei hoida kukaan. 

Lemola myös muistuttaa, etteivät kaikki innovaatiot ole kaupallisesti virittyneitä, eikä niitä tulisi arvioida vain kapeasta teknologisesta näkökulmasta. Huippuyliopistoblogi komppaa ja haluaa muistuttaa, että on olemassa sosiaalisia, yhteisöllisiä ja yhteiskunnallisia innovaatioita, jotka tuppaavat jäämään teknisen innovaatiokeskustelun jalkoihin. Tällaiset innovaatiot vaativat pohjakseen vahvaa kulttuurista ja yhteiskunnallista asiantuntemusta, jonka rakentaminen on yliopiston keskeisimpiä tehtäviä. 

On aika palata perusasioihin, julistaa Lemola. Innovaatioiden kehittelystä ja niiden kaupallisesta hyödyntämisestä voivat kantaa päävastuun muut tahot ja yliopistojen on annettava tehdä sitä, mitä ne parhaiten osaavat, eli tieteellistä tutkimusta ja asiantuntijoiden koulutusta. Mitä paremmin yliopistot huolehtivat tästä tehtävästä, sitä suurempi on niiden hyöty innovaatiotoiminnalle. 

Kansainvälisiä kirjaimia

Huippuyliopistossa on keksitty loistava idea: osassa yliopistoamme maisteriohjelmiin talon ulkopuolelta pyrkivien on suoritettava kansainvälinen, standardoitu GMAT (Graduate Management Admisision Test) tai GRE (Graduate Records Examinations) -testi. Testi testaa kielellisiä, analyyttisia ja matemaattisia taitoja. Se maksaa noin 250 dollaria ja hakija maksaa sen itse.

Perustuslaissamme taataan ilmainen peruskoulutus ja jatkokoulutus varallisuuden estämättä. Meitä mietityttää, toteuttaako maksullinen pääsykoetesti lain hengen eli yhdenvertaisen mahdollisuuden pyrkiä julkisesti rahoitettuun koulutukseen. Huippuyliopiston johdon edustaja tosin toteaa Acatiimi-lehdessä (3/13): ”Maksavathan ylioppilaskirjoituksetkin. Eikä 195 euroa ole minusta kovin paljoa suomalaiselle hakijalle — summa on kuitenkin sama esimerkiksi Keniasta hakeville, vaikka siellä se vie helposti kuukauden palkan.” 

Hieno homma, jos parisataa euroa ei ole iso raha yliopistojohtajalle. Monelle opiskelijalle tai sellaiseksi haluavalle se saattaa kyllä olla – tätä mieltä olivat myös kaikki ne opiskelijat, joiden mielipidettä asiasta tiedustelimme. Herää siis kysymys, ovatko huippuyliopistolaiset näin irtaantuneita todellisuudesta, vai onko tarkoituskin houkutella nimenomaan hyvin toimeentulevia tai varakkaat taustajoukot omaavia hakijoita? Kenia-esimerkki ei nähdäksemme asiaa paranna, päinvastoin. 

On GMAT/GRE -testeissä toinenkin huono puoli. Niitä käyttävien koulutusohjelmien hakijamäärät romahtivat kertaheitolla yli 60 prosentilla, mikä on ennenkuulumatonta. Luulisi Huippuyliopistonkin siitä huolestuvan, sillä tähän mennessä tavoitteena on ollut saada paikkaan kuin paikkaan mahdollisimman paljon hakijoita, joista sitten mahdollisimman kilpailullisesti "karsitaan parhaat". Tällä menolla ei pian ole, mistä karsia.

Loppukevennykseksi ehtymättömästä runsaudensarvesta eli Suomi24 -keskustelupalstalta poimittuja kommentteja ja kokemuksia GMAT-testin vaikutuksista: 

“Olen jo valmistunut tradenomi ja minulla oli samanlaisia suunnitelmia kuin sinulla, mutta nyt olen luopumassa ajatuksesta juuri tuon GMAT-testin takia (…) Muutin siis suunnitelmia jatkon suhteen, vaikka kyllä se maisterin tutkinto edelleen välillä mielessä pyörii.” 

“En ymmärrä miksi kyseinen testi pitää suorittaa, koska se ei mielestäni liity paljonkaan varsinaisiin maisteriopintoihin. Harmittaa juuri se, että GMAT-testi maksaa niin paljon.” 

“Itse päädyin muihin tulevaisuudensuunnitelmiin.” 

“Mulla hakusuunnitelmat tyssäs kans tuohon Gmat testiin.” 

Ilmeisesti meillä on varaa menettää kaikki nämä potentiaaliset hakijat?

Imagonrakennusta

"Monta monituista vuotta sitten eli keisari, joka piti uusista kauniista vaatteista niin hirveästi, että kulutti kaikki rahansa koreuksiin. Ei hän välittänyt sotilaistaan eikä teatterista eikä viitsinyt ajella puistossa muuten kuin näytelläkseen uusia vaatteitansa. 

Siinä suuressa kaupungissa, missä keisari asui, vietettiin iloista elämää, ja sinne tuli joka päivä paljon vieraita. Kerran kaupunkiin ilmestyi kaksi petkuttajaa. He olivat olevinaan kankureita ja kehuivat kutovansa maailman ihaninta kangasta. Sekä värit että malli olivat harvinaisen kauniit, ja lisäksi oli vaatteissa, jotka tästä kankaasta valmistettiin, kummallinen taika: ihminen, joka oli kykenemätön hoitamaan virkaansa tai mahdottoman typerä, ei saattanut ensinkään nähdä niitä. 

Siinäpä vasta vaatteet, ajatteli keisari. Kun puen ne ylleni, saan heti paikalla selville, ketkä valtakunnassa eivät kykene hoitamaan virkaansa; voin heti erottaa kuka on viisas ja kuka typerä. Kudottakoon minulle siitä kankaasta kiireen kaupalla! Ja hän antoi petkuttajille hyvät rahat, jotta he ryhtyisivät työhönsä.

Olisipa hauska tietää, kuinka pitkällä kangas on! tuumi keisari, mutta hänestä tuntui hiukan ilkeältä tietää, ettei kangasta saattanut lainkaan nähdä semmoinen, joka oli typerä taikka kykenemätön hoitamaan virkaansa. Ei silti, että hänen toki olisi tarvinnut pelätä itsensä puolesta, mutta kuitenkin hän päätti lähettää ensin jonkun toisen ottamaan asiasta selkoa. 

Minäpä lähetän vanhan kunnon ministerini kankurien luo! - päätti keisari. Hän osaa parhaiten arvostella kangasta, sillä hän on järkevä mies eikä kukaan hoida virkaansa paremmin kuin hän! Vanha kelpo ministeri meni saliin, missä petkuttajat istuivat tyhjien kangaspuittensa ääressä. Taivas varjelkoon! - ajatteli vanha ministeri ja avasi silmänsä selkosen selälleen. Minähän en näe mitään! Mutta sitä hän ei sanonut ääneen. 

Jo teki keisarinkin mieli katso kangasta, kun se vielä oli kuteilla. Keisari ei nähnyt kangasta. - Olenko minä typerä? Enkö minä kelpaa keisariksi! - Oi se on erittäin sievää! sanoi keisari. Koko seurue tirkisteli muttei nähnyt mitään. Kaikki kuitenkin vakuuttelivat keisarin mukana: -oi se on erittäin sievää! Ja kehottivat keisaria esiintymään uudet vaatteet yllään siinä suuressa juhlakulkuessa, joka paikkoin pantaisiin toimeen. 

Ja keisari asteli juhlakulkueessa kauniin kunniakatoksen alla, ja kaikki ihmiset kaduilla ja ikkunoissa sanoivat: - Herranen aika, kuinka koreat keisarin uudet vaatteet ovat! Kylläpä tuo laahus on ihana... Ei kukaan tahtonut ilmaista ettei nähnyt mitään, sillä silloinhan olisi huomattu hänen olevan typerä ja kelvoton kuninkaaksi. 

- Mutta eihän hänellä ole vaatteita ensinkään! sanoi pieni lapsi. Herranen aika, kuulkaa nyt, mitä tuo viaton lapsi sanoo! virkkoi lapsen isä, ja sanoja kuiskattiin suusta suuhun. - Hänellä ei ole vaatteita ensinkään! huusi vihdoin koko kansa. Keisarin selkää karmi, sillä hänestäkin kansa oli oikeassa, mutta hän ajatteli:- Kyllä minun täytyy kestää tämä loppuun asti. Ja hän ojentui entistä ylpeämmäksi ja kamariherrat kantoivat laahusta, jota ei ollut ensinkään." 

 

H.C. Andersen: Keisarin uudet vaatteet (lyhennelmä)

Arkinen työpäivä Huippuyliopistossa

Miltä arki huippuyliopistossa tuntuu? Seuraava tarina on kuvaus yhdestä työpäivästäni viime viikolla.

Saavun työpaikalle hieman kahdeksan jälkeen. Kohtaan laitoksen käytävällä työtoverini Jennin ja kysyn hieman rutiininomaisesti hänen kuulumisiaan. Jenni vastaa rehellisesti: nyt ei kuulu kovin hyvää. Hän on ollut uupunut ja kokee olevansa tuuliajolla, koska hän ei saa työhönsä kaipaamaansa tukea. Jenniä itkettää, yritän lohduttaa.

Seuraavaksi juttelen muutaman muun aamuvarhaisen kollegan kanssa. Puheenaiheena on eräs käynnissä oleva rekrytointiprosessi ja itse kunkin tulevaisuudensuunnitelmat. Epävarmuus on käsinkosketeltavaa. Vetäydyn kuitenkin (tai ehkä juuri siksi) työhuoneeseeni ja yritän keskittyä keskeneräisiin hommiini. Saan monia tärkeitä sähköposteja lähetettyä ja vähän kirjoitettuakin. 

On lounaan aika. Viiden hengen lounasseurueessamme on yksi henkilö, jolla on pysyvä työsuhde Huippuyliopistoon. Meillä neljällä muulla työsuhteet ovat katkolla ennemmin tai myöhemmin. Petri on silmin nähden hermostunut kaikesta. Leilan pari vuosikymmentä kestänyt, määräaikaisuuksista ketjutettu työsuhde on päättymässä, eikä jatkoa ole luvassa. Timolla on vielä viisi kuukautta armonaikaa, jonka hän käyttää muun muassa apuraha-anomusten kirjoittamiseen. Aina ei jaksaisi valittaa, mutta toisaalta myönteiset työhön liittyvät puheenaiheet ovat nykyään vähissä. Hyviäkin ideoita varjostaa karu todellisuus – kuka meistä on täällä niitä toteuttamassa?

Kaikesta huolimatta olen lounaan jälkeen yhä hyvässä työvireessä ja ryhdyn heti perehtymään opiskelijoiden harjoitustöihin, joista olen luvannut antaa palautetta. Kuten niin kovin usein muulloinkin, eräs kansainvälinen opiskelijamme on kirjoitellut mitä sattuu ja tekstistä puuttuvat alkeellisimmatkin lähdeviitteet. Jo aiemmin pyysin häntä hyödyntämään tiettyjä tutkimuslähteitä, mutta lähdelistassa on vain epämääräisiä verkkosivuja. Yritän keksiä, miten muotoilisin palautteen rakentavasti. Ihmettelen ovelleni sattuvalle kollegalle, missä on se ”laatuharppaus”, jonka kansainvälistyminen huippuyliopistoon kuulemma tuo. Toistaiseksi huolestuttavan monilla tänne muualta hakeutuvilla maisteritason opiskelijoilla on kovin puutteelliset valmiudet perustaviin akateemiseen käytänteisiin kuten kirjoittamiseen, lähteiden hyödyntämiseen ja argumentointiin. 

Seuraavaksi minulla on tapaaminen opiskelijan kanssa, jota ohjaan eräässä toisessa harjoitustyössä. Hänellä on työhön kiinnostava, mutta turhan laaja idea, jota keskustelussa rajaamme toteuttamiskelpoiseksi. Löydämme ratkaisun ja keskustelemme hieman asian sivusta. Opiskelija kertoo harkitsevansa jatko-opintoja, mutta pohtii vielä missä. Kannustan häntä jatko-opintoihin hakeutumisessa, mutta kehotan häntä etsimään historiallis-yhteiskunnalliselle tutkimusaiheelleen jonkin toisen paikan, jossa sitä osataan arvostaa.

Seuraavaksi soittaa kollega, joka pyytää pientä palvelusta. Sen tehtyäni jäämme hetkeksi juttelemaan puhelimessa ja keskustelu kääntyy taas työyhteisömme huonontuneeseen henkeen ja käsittämättömään johtamiseen. Puhelun jälkeen kuulen, kuinka eräs työtoverini kertoo viereisessä huoneessa toiselle, kuinka ihmiset voivat huonosti ja itkevät.

Päivän päätteeksi lähden kuuntelemaan kollegani seminaariesitystä. Hän aloittaa esityksensä kertomalla olevansa epävarma, kannattaako hänen esitellä tutkimusideoitaan lainkaan, koska hänen työsuhteensa on päättymässä ja tutkimuksen toteutus on siksi hyvin epävarmaa. Mumisemme kannustavasti - antaa mennä vain, samassa veneessähän tässä ollaan. Seminaari on antoisa ja tutkimusideat synnyttävät vilkasta ajatustenvaihtoa, mutta keskustelu palaa väkisin kollegani huonoihin mahdollisuuksiin toteuttaa kyseistä tutkimusta.

Palaan vielä hetkeksi työhuoneelleni ja törmään työtoveriin, jonka kanssa heitämme rankkaa huumoria Huippuyliopistosta – selviytymiskeino sekin. Tarkistan sähköpostit, pakkaan työpapereita laukkuun ja lähden kotimatkalle.

***

Kotimatkalla mieleeni tulee, kuinka absurdi työpäiväni kaikessa normaaliudessaan on. Se koostuu ihmisistä, joita hallitsee epävarmuus ja pelko. Kohtaamisista, joissa haurautemme paljastuu. Yhteisöstä, jota ei enää ole. Ideoista, jotka valuvat hukkaan. 

Siellä me kuitenkin päivästä toiseen opetamme opiskelijat, kirjoitamme tutkimukset, osallistumme ja vaikutamme. Välillä iloitsemmekin. Näin me elämme Huippuyliopistossa, kukin vielä hetken. 

Kiperiä kysymyksiä yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta

Onko Huippuyliopiston yhteiskunnallinen vaikuttavuus vaarassa kaventua? 

Yliopistolain mukaan yliopistojen tulee, perustehtäviensä tutkimuksen ja opetuksen ohella, harjoittaa yhteiskunnallista vuorovaikutusta. Juhlapuheiden tasolla Huippuyliopistolla pyyhkii tältä osin hyvin. Käytännössä tilanne on toinen, koska rivitutkijaa tai –opettajaa arvioidaan yksinomaan hänen kansainvälisten huippujulkaisujensa perusteella. Näin ollen hänellä ei opetusta lukuunottamatta ole minkäänlaista kannustetta käydä keskusteluja akateemisen norsunluutornin (ks. Yliopiston tehtävistä) ulkopuolella. 

Omakohtainen kokemuksemme huippujulkaisemisesta (sitäkin siis löytyy, jos joku ehti asiaa epäillä) osoittaa, etteivät tutkimuksiemme kannalta olennaiset tahot tai edes niihin osallistuneet ihmiset tai organisaatiot innostu lukemaan tieteellisessä journaalissa julkaistua, pitkälle erikoistunutta tekstiä (jos nyt ylipäätään saavat sen käsiinsä jollain kohtuullisella hinnalla). Huippujulkaisut, joita Huippuyliopistossa palvotaan (ks. Listafetisimiä, Huippujulkaisun anatomiaa ja Tiedon tulosjohtamista), palvelevat siis akateemista yhteisöä ja sen sisäistä kilpailua, mutta eivät suoranaisesti kansalaisia tai paikallista yhteiskuntaa. Jälkimmäinen vaatisi tutkimusten ja niiden tulosten aktiivista popularisointia ja yhteiskunnallista tulkitsemista. Tähän – tai suurelle yleisölle, ammattilehtiin, oppikirjoihin tai kotimaisilla kielillä kirjoittamiseen - meillä huippuyliopistolaisilla ei ole minkäänlaisia kannusteita. Päinvastoin: meidän tulee laittaa kaikki paukkumme kansainväliseen huippujulkaisemiseen ja siitä meitä myös rahallisesti palkitaan. Myös sellaiset hankkeemme, joilla on jokin suora yhteiskunnallinen kytkös (esim. parantaa suomalaisen työelämän laatua) leimataan huonoiksi, koska niissä ei ole välitöntä tai ilmeistä linkkiä kansainväliseen huippututkimukseen. 

Paikallisesta yhteiskunnasta Huippuyliopistoa etäännyttää entisestään se, että osassa yliopistoamme suomen kieli ei enää kelpaa (edes englannin rinnalla) opetuksen ja tutkimuksen kieleksi (ks. Oma kieli, oma mieli). Mielenkiintoista vertailukohtaa tarjoavat muiden yliopistojen kielilinjaukset, joissa suomen kieltä painotetaan nimenomaan yhteiskunnallisen vaikuttavuuden vuoksi (esim. Tampereen yliopiston tuore kielilinjaus, jonka mukaan ’Yliopistojen tiivis yhteiskunnallinen kytkentä merkitsee kielellistä vastuuta ymmärrettävyydestä ja vuorovaikutuksesta erityisesti suomen kielellä.’) 

Vai onko niin, että kaikkea ei vaan voi saada? Jos yliopisto valitsee strategiakseen olla maailmanluokan tutkimusyliopisto, pitääkö sen tinkiä paikallisen yhteiskunnan palvelemisesta? Jos yliopisto taas palvelee aktiivisesti paikallista yhteisöä tai yhteiskuntaa, ontuuko sen kansainvälistyminen? Voisivatko nämä toisiaan täydentävät tavoitteet elää rinta rinnan - ja ennen kaikkea myös retoriikan ulkopuolella eli työtämme määrittävissä käytännöissä? Jos mielestäsi näin todella tapahtuu, niin millaisia konkreettisia esimerkkejä voit antaa tällaista monimuotoisuutta tukevista käytännöistä? Miten ja milloin yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta palkitaan? Miten se huomioidaan yksittäisen tutkijan akateemisen pätevyyden tai yliopiston maineen arvioinnissa? Saako professuurin korkealla impact factorilla varustettu julkaisija vai aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaja? Onko tärkeämpää sijoittua Shanghain listalla vai kehittää paikallista yhteiskuntaa?

Muotti vai moninaisuus?

Valmistuttuani tohtoriksi tunsin olevani varsin kelpoinen akateemiselle uralle. Tohtorinhattu ei ollut minulle ajokortti, vaan olin jo varsin luotettava kuski. Rakastin tutkimusta ja opetusta, mutta nyt niitä piti alkaa vakavammin miettiä uramielessä. Katselin vierestä työtään professoriputkessa robottimaisesti suorittavia, uupuneita seniorikollegoitani; luin sähköpostiini ilmestyviä huippuyliopistoretoriikkaa suoltavia strategianjalkautusviestejä; ja ihmettelin seminaareja, joissa ei viehätytty uusista tutkimusideoista vaan siitä, kuinka ne saisi julkaistua. 

Näen edessäni uuden uljaan huippuyliopistolaisen kuvan, mutten tunnista siitä itseäni. Joistakin kohdin olen riittämätön, toisista pursuan yli. Tunnen muitakin fiksuja, taitavia ja aikaansaavia yliopistolaisia, joiden sielu ei ole tuon kuvan painoa sietänyt. Tässä kohdin “oikeat” huippuyliopistolaiset älähtävät ja esittävät tyypillisen vasta-argumenttinsa: kaikkihan on kiinni meriiteistä ja itseluottamuksesta. Aivan kuten naisten urakehitykseen liittyvissä populaarikeskusteluissa todetaan: kyse on omista valinnoista, itseluottamuksesta ja pätevyydestä. Eikö kuitenkin ole ihmeellistä, että valintakykyisimpiä ja pätevimpiä ovat nimenomaan tietyn ikäiset, kilpailulliset, uraorientoituneet, perheettömät/vaimolliset ja mobiilit toimijat? 

Nykyinen yliopistotyöläisen ideaali ei suinkaan ole syvällisesti ajatteleva, asioihin paneutuva ja kriittinen kyseenalaistaja, vaan kaikkien kanssa ja kaikkialla yhteistyötä tekevä dynaaminen ja globaali oman uransa yrittäjä. Samalla akateemista urakeskustelua vaivaa samanlainen ongelmien yksilöllistäminen ja medikalisointi kuin työelämäkeskustelua yleisemminkin. Syytämme yksilöitä, joilla sattuu olemaan jokin ongelma tai sairaus - masennus, heikko itseluottamus tai yritteliäisyyden puute – mutta unohdamme kyseenalaistaa kapeita ihanteita tuottavat organisatoriset käytännöt ja yhteiskunnalliset rakenteet. 

Minulla ei ole ongelmaa. Huippuyliopistolla on. Kun tenure track –muotista ylipursuava moninaisuus katoaa, siitä tulee samanlainen kapea-alaisesta ajattelusta ja lyhytjännitteisyydestä kärsivä tuloksentekokone kuin monista yrityksistäkin. Suutarin lapsella ei ole kenkiä. Näinkö niitä tuoreita ratkaisuja ihmiskunnan ongelmiin keksitään ja maailmaa parannetaan?