Huippuyliopistoblogi on saanut käsiinsä arkaluontoista kuvamateriaalia, joka osoittaa millaisissa tunnelmissa kuluva lukuvuosi on päättynyt:
Huippuyliopistoblogi pohtii kriittisessä hengessä mielekkään akateemisen työn mahdollisuuksia uudessa, uljaassa yliopistossa. Blogin ylläpitäjä Tiina Tutkija työskentelee suomalaisessa Huippuyliopistossa, josta hänellä on 15 vuoden kokemus opiskelijana, opettajana ja tutkijana.
maanantai 3. kesäkuuta 2013
perjantai 31. toukokuuta 2013
En luovuta
Aktiivityttö on päättänyt jättää Huippuyliopiston. Moni ymmärtää, toiset ovat ymmällään. Jotkut syyttävät luovuttamisesta.
Aktiivityttökö luovuttaisi? Juuri hän on uskonut yliopiston tärkeään tehtävään kriittisen ajattelun ja sivistyksen edistäjänä. Juuri hän on antanut tukensa ja aikansa opiskelijoille, panostanut opetuksen kehittämiseen ja tutkimuksellaan tehnyt näkyväksi maailman epäkohtia ja edistänyt muutosta.
On tietenkin surullista, ettei tällaiselle toiminnalle ole maailmanvalloitukseen ryhtyneessä Huippuyliopistossa tilaa. Yliopiston johdon ja muiden kilpailuideologian ostaneiden vakiovastauksena tosin yleensä on, että tilaa saa, kun sitä ottaa. Akateeminen vapaus säilyy vastaisuudessakin ja sisältöihin ei puututa. Tämä vaan ei pidä paikkansa. Johtajat nimittäin puuttuvat myös sisältöihin asettamalla srategisia mittareita, joihin mikä tahansa työ ei taivu, sekä valitsemalla ihmisiä, jotka jo valmiiksi näyttävät halunsa ja taitonsa tehdä vain sitä, mitä mitataan. Tila uudelle ja vaihtoehtoiselle otetaan (jos otetaan) omasta ajasta, kenellä sellaista on.
Aktiivityttö ei luovuta. Hän uskoo edelleen tutkimuksen ja opetuksen voimaan. Hän haluaa edelleen kyseenalaistaa ja edistää oikeudenmukaista ja kestävää maailmaa. Tätä työtä ei kuitenkaan voi tehdä pelkkää menestymistä ja mittaamista korostavassa kulttuurissa. Miten voimme parantaa maailman, jos itse omaksumme itsestäänselvänä tehokkuutta ja tuloksellisuutta painottavan toimintatavan, josta monet ongelmistamme itse asiassa johtuvat?
tiistai 28. toukokuuta 2013
Puppuanalyysi
Huippuyliopiston viimeisimmässä, syksyllä 2012 tehdyssä henkilöstökyselyssä “tärkeimmiksi kehittämisalueiksi nousivat” (lue: murska-arviot sai) “päätöksenteko: johtamisjärjestelmän selkeyttäminen, päätöksenteon läpinäkyvyyden lisääminen ja yhteisön systemaattisempi osallistuminen päätösten valmisteluun”. Nyt hallitus ja johtorymä on käsitellyt palautetta ja “suunnitellut ja lähtenyt toteuttamaan kehittämistoimenpiteitä”.
Yhtenä tärkeimpänä ratkaisuna “johtoryhmä päätti lisätä professorien ja yliopiston johdon välistä vuorovaikutusta ja kuuntelua”. Olemmeko ainoat, joista tuntuu ironiselta, että top-down johtamiskulttuurista johtuvat ongelmat pyritään ratkaisemaan vahvistamalla top-down johtamiskulttuuria? Johtoryhmä päättää (tässä tapauksessa lisätä vuorovaikutusta) ja muiden rooli on olla päätöksenteon (tässä tapauksessa lisääntyneen vuorovaikutuksen) kohteina. Toinen mielenkiintoinen huomio on se, että kaikki “kehittämistoimenpiteet” kerrotaan suunnatun professoreiden ja johdon väliseen vuorovaikutukseen. Professorit ovat toki yliopistomme keskeinen henkilöstöryhmä, mutta (ilmeisesti vastoin johdon toiveita) täällä on silti yhä töissä liuta lehtoreita, tuntiopettajia, tohtoriopiskelijoita, koordinaattoreita, tutkimusjohtajia, sihteereitä, asiantuntijoita ja monia muita. Ilmeisesti näiden henkilöstöryhmien vuorovaikutusta johdon kanssa (tai miksei vaikka keskenään) ei ole aihetta kehittää?
Onneksi “johtoryhmä on myös päättänyt tiedottaa enemmän omasta toiminnastaan” ja “johtoryhmässä käsitellyistä asioista kerrotaan jatkossa säännöllisillä uutisilla Insidessa”. Yliopistomme henkilöstön kokeman demokraattisen keskustelun ja vaikutusmahdollisuuksien kaventumisen aiheuttama tyytymättömyys top-down päätöksentekoon ratkaistaan siis paremmalla tiedotuksella tästä samaisesta top-down päätöksenteosta. Saamme siis enemmän tietoa, mutta emme pääse vaikuttamaan yhtään sen enempää kuin ennenkään. Hurraa!
“Henkilöstörakenteen toteuttamisessa” (lue: vanhasta henkilöstöstä eroonpääsemisessä) johtoryhmä aikoo panostaa “selkeään viestintään henkilöstörakenteen tahtotilasta” ja “henkilöstörakenteen muutoksen reunaehdoista”. Edes puppugeneraattori ei olisi osannut näin elegantisti pukea sanoiksi inhimillisiä tragedioita sisältävää huippuyliopistokelvottomien työntekijöiden ulosajoa. Onneksi Huippuyliopisto kuitenkin tukee “muutostilanteessa yksittäisten henkilöiden siirtymistä avoimille työmarkkinoille, yrittäjiksi tai eläkkeelle”.
Lopuksi muistutetaan, että “palautetta voi antaa ja keskustelua käydä myös kyselyjen ulkopuolella”. No tässä sitä nyt olisi, koko blogin mitalta!
(Lainaukset aihetta käsittelevästä sisäisestä uutisesta)
sunnuntai 26. toukokuuta 2013
Lasten suusta kuulee totuuden, osa 2
Luotettava tietolähteemme Neea, 8, jakaa jälleen viisauttaan. Tällä kertaa käsittelyssä ovat yliopistomaailman avaintoimijat täydennettynä osuvilla huomioilla johtajuudesta:
Professori: Se on vähän niinku sellainen johtajan tyyppinen ja tietää erittäin paljon asioista
Yliopistonlehtori: Joka päättää yliopiston asioista, (ai lehtori), joku lehti päättää
Tutkijatohtori: Tohtori joka tutkii, hän on tehnyt paljon töitä
Tohtoriopiskelija: Joku tohtori, joka haluaa oppia lisää
Koordinaattori: Joku kone
Dekaani: Delfiinin kaari
Vararehtori: Rehtori joka on varalla, jos toinen rehtori on poissa
Hallituksen puheenjohtaja: No että puhuu hallituksessa
***
Hyvä työpaikka: Jossa johtajat ovat hyviä ja siellä ollaan tasa-arvoisia kaikille
Huono työpaikka: Johtajat ovat huonoja, antaa potkuja syyttömille
Hyvä johtaja: Joka arvostaa kaikkia, eikä jätä ketään ulkopuolelle
Huono johtaja: Ei arvosta kaikkia, vain täydellisiä
Valta: Jonkun ihmisen oma valta, esimerkiksi valtakunta
Vastarinta: Että on jotain rintoja, jotka on vastakkain
Hyvä blogi: Jossa kerrotaan tärkeistä asioista
Huono blogi: Siellä pälätellään turhia
perjantai 24. toukokuuta 2013
Hidasta tiedettä ja pikaruokaa
Tiina Tutkija on aloittanut nuorena tyttönä työuransa MacDonadlsissa. Työuransa myöhemmissä vaiheissa hänelle oli melkoinen yllätys, että pikaruokakulttuuria löytyy myös yliopistosta - eikä suinkaan sen ruokalasta, vaan johtamistavoista. Yliopistojen macdonaldisoituminen on itseasiassa suhteellisen tunnettu käsite, jolla kriittiset korkeakoulututkijat kuvaavat yliopistotyön tehostamista, nopeuttamista ja standardointia.
Vastavoimana kaiken nopeuttamiselle ja tehostamiselle yhteiskunnalliseen keskusteluun on viime aikoina noussut hitaus. Puhutaan downshiftaamisesta ja nautiskellaan slow foodista (ja huolestutaan niiden taloudellisista seurauksista). Mutta mitä olisi slow science, hidas tiede? Petri Salon ja Hannu L.T. Heikkisen mukaan (Tieteessä tapahtuu 6/2010) hitaan tieteen lähtökohtana on perinteinen tieteen tekemisen ihanne. Hitaassa tieteessä on viittausindeksien maksimoinnin sijaan tilaa asioiden rauhalliselle tarkastelulle ja sitkeälle arkityölle. Laatukäsikirjan ulkopuolella tapahtuvan epämuodollisen vuorovaikutuksen, vapaamuotoisen ideoilla leikittelyn ja vaihtoehtoisten tulkintojen kautta hidas tiede saattaa tuottaa tuloksia yllättävän nopeastikin, uskovat Salo ja Heikkinen.
Tärkeimmät hitaan tieteen edellytykset ovat aika ja vapaus. Mutta kuinka niitä saadaan aikaiseksi? Lähtökohtaisesti ei olisi pahitteeksi, jos yliopistojen perusrahoitus riittäisi niiden perustehtäviin. Yliopistojen sisällä taas mittarointikulttuurin kyseenalaistaminen vapauttaisi aikaa ja henkistä tilaa älylliseen kilvoitteluun jatkuvan kilpailun sijasta. Yksilöiden vertailun ja palkitsemisen sijaan tulisi panostaa yhteisöllisyyteen ja toisten tukemiseen - tulokset saattaisivat yllättää.
Palataksemme slow food –ajatukseen, kysymme lopuksi syötkö (tai syötätkö lapsillesi) mielummin
a) standardoidun, maailmalta tuoduista aineksista koostetun ja aina samalta maistuvan hampurilaisen nopeasti Mäkkärin tiskiltä?
b) huolella valituista ja lähellä tuotetuista aineksista valmistetun aterian, joka maistuu joka kerta hieman erilaiselta kokista ja asiakkaiden tarpeista riippuen?
keskiviikko 22. toukokuuta 2013
Osallistu äänestykseen!
Koska yliopistossamme on selkeä demokratiavaje, paikkaamme sitä pienellä äänestyksellä. Tarjoamme lukijoillemme vertailtavaksi kahden erilaisen "huippuyliopiston" esittelyvideot:
VIDEO 2
Kumpi vetoaa sinuun enemmän? Osallistu äänestykseen sivun oikeassa reunassa!
P.S. Meiltä on aiemmin jäänyt huomaamatta, että Huippuyliopisto on sittenkin yltänyt kansainvälisen rankinglistan kärkisijoille jo muutama vuosi sitten, lue lisää täältä.
P. P. S. Perusteltua näkemystä kansainvälistymisestä löydät täältä.
Valitettavasti jouduimme keskeyttämään äänestyksen, koska sitä varten luotu kysely nollasi annetut äänet säännöllisin väliajoin (pienen kartoituksen mukaan ongelma on yleinen muissakin tämän blogialustan blogeissa). Nollausten välillä äänet näyttivät jakautuvan seuraavasti: video 1 ei ehtinyt saada yhtään ääntä, video 2 sai joitakin kymmeniä ääniä, vaihtoehtoa 'ei kumpikaan' kannatti yksi osallistuja. Voittaja lienee siis kaikesta huolimatta selvinnyt.
P.S. Meiltä on aiemmin jäänyt huomaamatta, että Huippuyliopisto on sittenkin yltänyt kansainvälisen rankinglistan kärkisijoille jo muutama vuosi sitten, lue lisää täältä.
P. P. S. Perusteltua näkemystä kansainvälistymisestä löydät täältä.
maanantai 20. toukokuuta 2013
Minusta tulee isona...
Vuosikausia olen pitänyt kyseenalaistamattomana päämääränäni akateemista uraa yliopistossa. Olen aina halunnut tutkia, olen nauttinut teoreettisista oivalluksista ja empiirisen aineiston jäsentämisestä, olen kukoistanut opettajana ja olen tuntenut suurta kiitollisuutta älykkäistä kollegoistani. Vaikken ole koskaan tietoisesti suunnitellut uraani, olen lähes tiedostamatta kuvitellut sen etenevän tiettyjen etappien kautta. Aloittelevana jatko-opiskelijana kuvittelin olevani jonain päivän tohtori, jossain vaiheessa huomasin jo olevani varsin pätevä opettaja, väittelyn kynnyksellä suunnittelin post-doc tutkimuksia, yhtäkkiä olin alani asiantuntija keskellä kansainvälisiä verkostoja, hetken jo näin itseni professorina… SEIS!
Tässä kohtaa tapahtui jotain. Jotain, mitä minun on yhä vaikea selittää itselleni, saati muille. Aivan vaivihkaa, aluksi vain ajoittain, mieleeni hiipi epäilys. Vähitellen tuo epäilys alkoi kasvaa. Artikkelikäsikirjoituksiini saamat (sinänsä hyvät ja asiantuntevat) review-kommentit alkoivat tuntua turhalta ja todellisuudesta etäiseltä käsitteenväännöltä. Pohdin kenen maailman tekee paremmaksi, että käytän aikaani ja työpanostani artikkelien, joita tulee loppukädessä lukemaan suhteellisen pieni ja jo valmiiksi asiaan vihkiytynyt joukko, viilaamiseen. Samaan aikaan opetusohjelmaa, jossa olin mukana, muokattiin suuntaan, jonka takana minulla alkoi olla vaikeuksia seistä. Kollegat - työni suola - saivat joko lähtöpassit tai lähtivät itse, muuttuivat niin kiireiseksi ettei heitä tavoittanut, uupuivat tai valittivat. Itsekin muutuin yhä kiireisemmäksi. Yritin samaan aikaa kirjoittaa kirjoja, artikkeleita, arvioida muiden artikkeleita, opettaa, ohjata ja arvioida, tehdä hallinnollisia töitä, matkustaa, olla hyvä kollega, auttaa muita, verkottua, olla näkyvä…
Turhan usein löysin itseni työhuoneelta iltamyöhällä, turhan usein avasin tietokoneen ja hoidin sähköposteja lasten käytyä nukkumaan, turhan usein jätin hyvän romaanin odottamaan seuraavaa päivää, koska oli pakko käydä läpi työpapereita. Turhan usein tunsin velvollisuutta asioista, jotka eivät tuottaneet minulle työniloa. Enkä ikinä oppinut uuden akateemisen urapelin tärkeintä logiikkaa: asioita tehdään, jotta ne voidaan laittaa muiden näkyville cv:hen.
Epäilykseni olisi ehkä pysynyt kurissa, jos olisin toiminut akateemisessa yhteisössä, jossa olisi ruokittu sisällöllistä innostusta, kannustettu monimuotoisiin toimintatapoihin ja monipuoliseen yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen, ja jossa olisi tuntenut itsensä riittäväksi vähän pienemmälläkin ”brändillä”. Silloin saattaisin olla nyt tai tulevaisuudessa professori, ja epäilemättä ihan helvetin hyvä sellainen. Kävi kuitenkin niin, että akateeminen yhteisöni välineellistyi, johdon päätökset tuntuivat mielivaltaisilta, kaikkien huulilla pyörivät vain urapelin kikat ja rankingeista tuli tärkeämpää kuin sisällöstä. Ehkä pelottavinta oli huomata, että olin vähitellen kadottanut minua vahvasti luonnehtineen intohimon tutkimukseen. En enää ollut minä, ammatillisesti.
Jouduin vakavan pohdinnan eteen. Mietin ja mietin, mitä työltäni haluan, mitä sillä tavoittelen ja missä ja kenen kanssa haluan sitä tehdä. Alan huomata, että minulle ennen niin tärkeä Huippuyliopisto ei enää ole se paikka, jossa voin kasvaa täyteen mittaani. Yllätyksekseni huomaan, että en ole ajatuksineni yksin: yhä useampi kollega on saman äärellä.
Urapelin sisältä katsottuna tämä voi näyttää luovuttamiselta. Jos asiaa haluaa välttämättä siinä kehyksessä tarkastella, niin luovun mieluummin asemastani kuin unelmistani. Minulle tässä on kuitenkin kyse jostain ihan muusta: rohkeudesta, kasvusta, alistumattomuudesta, älyllisestä rehellisyydestä, mahdollisuudesta uuteen. En koskaan tule olemaan professori, vaan jotain paljon enemmän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

