lauantai 18. toukokuuta 2013

Viisijalkainen lammas

Akateeminen erinomaisuus (eli nykytermein excellence) on työmme ja sen laadun arvioinnin mittapuu. Virallisen retoriikan mukaan arviointijärjestelmää pidetään neutraalina ja objektiivisena välineenä ja vain meriitit ratkaisevat. Käytännössä erinomaisuuden määrittely rakentuu aina tietyssä paikassa ja ajassa neuvotellen. 

Hollantilaiset tutkijat Marieke van den Brink ja Yvonne Benschop tutkivat tätä määrittelyä haastattelemalla professorien valintakomiteoiden jäseniä (64 henkilöä) ja analysoimalla valintaraportteja (971 kpl) seitsemässä hollantilaisessa yliopistossa. Tutkimuksen tulosten mukaan haastateltavien oli vaikea määritellä erinomaisuutta selkeästi. Useimmat kuitenkin listasivat erinomaisen akateemisen työntekijän seuraavasti: menestyvä tutkija, jolla on vahva maine; inspiroiva ja innovatiivinen opettaja; vahva mutta neuvottelukykyinen johtaja, jolla on mittava ja monipuolinen kansainvälinen verkosto; sympaattinen, kunnianhimoinen ja valmis pitkiin työpäiviin sekä kykenevä hankkimaan tutkimusrahoitusta. Monet haastateltavat totesivatkin, että professoreiden pitää olla ”viisijalkaisia lampaita” – hollantilainen ilmaisu, joka kuvaa ihanteellista mutta käytännössä mahdotonta yhdistelmää taitoja, kokemuksia ja ominaisuuksia (ks. Extreme Makeover).

Harva meistä on viisijalkainen lammas. Tällaisia viisijalkaisia ei juuri löytynyt van den Brinkin ja Benschopin tutkimuksessakaan. Käytännössä valinnat perustuivatkin useimmiten sopivuuteen kuin erinomaisuuteen. Sopivaksi katsotuilla kandidaateilla oli pidemmät julkaisulistat nuoremmalla iällä (eli ei keskeytyksiä uralla), he käyttivät vähemmän aikaa opetukseen ja heillä oli oikeanlaiset verkostot viittausindeksien kasvattamiseksi (”jos minä en tunne henkilöä, hän ei voi olla erinomainen”). Valintakomiteoiden jäsenet käyttivät myös epävirallisia kriteereitä kuten fyysisiä ominaisuuksia, persoonallisuuden piirteitä ja johtajuuspotentiaalia arvioinneissaan. Kandidaattien pitää olla mukavia (eli samanlaisia kuin itse) mutta ei liian kilttejä. Johtajuuspotentiaalia taas osoittaa vahva, karismaattinen ja maskuliininen tyyli. Ei liene yllätys, että useimmat valituista olivat myös miehiä. Hekään eivät ole viisijalkaisia, mutta muuten "sopivia".

Tutkimuksen johtopäätös ei ole se, että naiset ja muut vähempijalkaiset tulisi opettaa pelaamaan erinomaisuuspeliä oikein. Sen sijaan keskeisin johtopäätös on se, että viisijalkaisen lampaan ideaali on mahdoton ja sen soveltaminen eriarvoistavaa. Neutraalia ja täysin objektiivista valintaprosesseista ei tietenkään saa, mutta niiden läpinäkyvyyttä voi aina parantaa. Vielä tärkeämpää on epärealististen ideaalien purkaminen sekä todellisten valintakriteerien tasa-arvoistaminen.

Lähde: van den Brink, Marieke & Benschop, Yvonne (2012) Gender practices in the construction of academic excellence: Sheep with five legs, Organization 19:4, 507-524.

torstai 16. toukokuuta 2013

Luovuuden elinehdot

Huippuyliopiston omassa sidosryhmälehdessä luovuusprofessorina tunnettu Kari Uusikylä toteaa: ”Luovuus voidaan tappaa tehokkaimmin ilmapiirissä, joka on täynnä ahdistavaa arviointia, aikapaineita, palkitsemissysteemejä, kilpailua, valinnanvapauden rajoittamista tai mitä tahansa, mikä vie ajatukset pois itse työstä.” (s. 41)

Hmmm... kuulostaako tutulta? Tunnet kenties työssäsi kiirettä ja suoritumispainetta? Ehkä sinuakin arvioidaan jatkuvasti ja koet siitä ajoittaista ahdistusta? Kollegasi ovat kilpailijoitasi? Sinua ohjataan julkaisemaan tietyllä tavalla ja tietyissä lehdissä? Saatat olla joskus jopa saanut huippujulkaisupalkinnon?

Tuore Acatiimi-lehti (4/13) puolestaan kiteyttää Professoriliiton ja Tieteentekijöiden liiton kevätseminaarissa esille nousseita yliopistomaailman trendejä seuraavasti: nopeammin, enemmän, halvemmalla, tiiviimmin, johdetummin, strategisemmin, kurinalaisemmin, kätevämmin, pintapuolisemmin ja liukuhihnamaisemmin (s. 38). Huippuyliopistossa jos missä ollaankin aivan trendin harjalla, puhuuhan johtokin nykyään opiskelusta tuotantolinjana (ennen sentään puhuttiin jos ei kasvatuksesta niin sentään koulutuksesta). Tähän tuotantolinjaan mahtuvat huonosti Uusikylän peräänkuuluttamat luovuuden elinehdot: luottamus, vapaus, leikinomaisuus ja riittävä aika ideoiden kypsyttelyyn.

Sitä niittää mitä kylvää. Onko yliopisto enää tulevaisuudessa se taho, joka pitää huolta yhteiskuntamme luovuudesta ja uusiutumiskyvystä?

tiistai 14. toukokuuta 2013

Lisää feministejä

Helsingin Sanomien toimittaja Annamari Sipilä peräänkuuluttaa Suomeen lisää feministejä vappupäivän kolumnissaan. Tykkäämme - ja suosittelemme samaa Huippuyliopistoon.

Lasikatto on terminä kuitenkin harhaanjohtava. Se antaa ymmärtää, että meillä on vain joku kiinteä, nimenomaan hierarkkisiin organisaatioihin paikantuva ongelma. Se ei myöskään anna osviittaa siitä, miten tämän lasikaton voi murtaa. Yleensä vastuu sälytetäänkin yksilöille (tyyliin naiset - yrittäkää enemmän tai miehet - tukekaa naisia). Lasikattometaforaa tuoreempien tulkintojen mukaan sukupuolten eriarvoisuus työelämässä johtuu kuitenkin ensisijaisesti sukupuolten eroa tuottavista ja eriarvoistavista käytännöistä. Harva meistä syrjii ketään tietoisesti, vaan toimimme vakiintuneiden ja pääosin tiedostamattomien käytäntöjen ja oletusten mukaisesti.

Nämä käytännöt, joilla on eriarvoistavia seurauksia, eivät koske vain johtoportaaseen pyrkiviä naisia vaan jokaista meistä syntymästä lähtien. Siksi meillä ei ole vain "lasikattoa" vaan muun muassa epätasa-arvoisesti jakaantuvat vanhempainvapaat ja yksi Euroopan segregoituneimmista työmarkkinoista (eli: miehet tekevät "miesten töitä" ja naiset naisten). 

Huippuyliopistossakin feministejä tarvitaan. Nykypäivän feministi ei kuitenkaan keskity penäämään vain lasikaton murtamista ja naispuolisten johtajien ja professorien lisäämistä. Hän suuntaa katseensa kaikkiin niihin arkisiin, neutraaleina ja objektiivisina esitettyihin käytäntöihin, joilla eriarvoisuutta tuotetaan ja moninaisuutta tukahdutetaan. Hän kyseenalaistaa hierakkisen, yksilökeskeisen ja kilpailullisen uraideologian (vrt. tenure track-urajärjestelmä) ja luo uusia dialogisuuteen ja välittämiseen pohjautuvia tapoja tehdä työtä. Hän peräänkuuluttaa käytäntöjä, jotka mahdollistavat tasapainoisen elämän ja luovan työn - niin naisille kuin kaikenlaisille miehillekin. 

Lisää feministejä Huippuyliopistoon!

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

AI käyttöön

Peräänkuuluttamalla AI:ta Huippuyliopistoon emme nyt tarkoita tekoälyä (artificial intelligence) vaan Appreciative Inquiry- kehittämisotteen henkeä. Sen keskeisenä periaatteena on kehittää toimintaa dialogisesti tulevaisuuteen suuntautuvien, positiivisten kysymysten kautta. Yleensä kehittäminen on ongelmakeskeistä: joku mättää ja siihen yritetään hakea ratkaisua. AI:ssa taas keskitytään tunnistamaan, arvostamaan ja vahvistamaan elinvoimaa, luovuutta ja iloa tuovia visioita ja toimintatapoja jo olemassa olevasta.

Isoja visioita ei Huippuyliopistolta puutu, mutta ovatko ne AI:n hengen mukaisia? Analyysimme mukaan huippuyliopistohanke on epäonnistunut kehittämisessään kolmessa suhteessa. Ensinnäkin, Huippuyliopisto lähti liikkeelle ongelmakeskeisesti. Me emme ole riittävän hyviä, isoja, globaaleja emmekä tarpeeksi korkeilla listasijoilla. Jo tässä vaiheessa ongelma määriteltiin ulkokohtaisesti ja samalla rajattiin tavoitteet, ajattelutavat ja mahdolliset ratkaisut sen mukaisiksi.

Toiseksi, hankkeessa ohitettiin kokonaan omaehtoinen, olemassaolevan potentiaalin tunnistaminen - appreciating 'the best of what is'. Toki Huippuyliopistossa ulkopuolisin arviointivoimin kartoitettiin strategisia ydinosaamisia teknisillä mittareilla. Tämä ei kuitenkaan ole ihan sama asia kuin se, että työntekijät yhdessä pohtivat niitä tekijöitä, jotka ovat tavoittelemisen arvoisia ja saavat heidät kukoistamaan. Arvostaminen jäi siis tekemättä. 

Kolmanneksi, visiointi ja suunnittelu ei syntynyt demokraattisen ja dialogisen prosessin kautta. Näennäisosallistamista Huippuyliopistossa kyllä riittää: erilaisilla johdon tarjoamilla 'osallistavilla ja dialogisilla' kahvitilaisuuksilla saisi kalenterinsa täyteen. Kun AI:n mukaan positiivisilla kysymyksillä ja moniäänisella luovalla dialogilla voidaan rakentaa uutta todellisuutta luovasti ja elinvoimaisin sanoin, Huippuyliopistossa visio ja strategia vain ilmestyivät eräänä päivänä värikkäänä esitteenä kunkin työntekijän postilaatikkoon. Niiden todellisuutta rakentavat, yrityselämästä kopioidut avainsanat voi tarkistaa hevosenpaskabingosta. 

Muutoksia toki saadaan aikaan pyyhkäisemällä pöydältä kaikki vanha, kilpailuttamalla ja arvioimalla. Omaleimaista ja uutta luovaa kulttuuria näillä keinoin ei synny, eikä myöskään radikaaleja, transformatiivisia muutoksia. Maailman muuttamisen missio tosin lieneekin vain viestintätoimiston keksimä iskulause.

perjantai 10. toukokuuta 2013

Kodinhoitoa laboratoriossa

Lisa Garforth ja Anne Kerr (2010) ovat tehneet havainnollistavan tutkimuksen  kahdesta brittiläisessä yliopistossa toimivasta biologian laboratoriosta. Tutkijoiden työtä ja heidän välisiä suhteitaan havainnoimalla ja tutkijoita haastattelemalla Garforth ja Kerr analysoivat tutkimusyhteisön hierarkioita ja valtasuhteita. 

Garforth ja Kerr kutsuvat kotitöiksi (housekeeping) kaikkea sellaista rutinoitunutta, toistuvaa, näkymätöntä ja usein aliarvostettua työtä, jolla laboratorioita ja tutkimustyön edellytyksiä ylläpidetään. Kotityöt pitävät sisällään työtilojen järjestelyä, koeaineistoista huolehtimista ja laitteiden huoltoa mutta myös yhteisöllisiä tehtäviä kuten nuorempien kollegoiden tukemista, taitojen ja tekniikoiden opettamista ja projektien koordinointia. Silmiinpistävää tässä tutkimuskontekstissa oli, että miehet eivät juuri osallistuneet tällaisiin uusintaviin ja ylläpitäviin tehtäviin. Yhtä lailla merkille pantavaa oli, että näistä tehtävistä huolehtivat tutkijat (tässä tapauksessa siis useimmiten naiset) olivat kaikkein epävarmimmissa ja lyhyimmissä työsuhteissa. 

Tutkimus osoittaa karusti, kuinka aktiivinen, tulos- ja tavoitesuuntautunut ja tuottava (tai sellaiseksi tulkittu) työ arvostetaan uusintavaa, ylläpitävää ja huolehtivaa työtä korkeammalle myös yliopistossa. Vaikka toisista huolenpito ja muut kotityöt ovat välttämätön edellytys esimerkiksi kokeiden ja analyysien suorittamiselle, ne eivät taivu mitattaviksi tuotoksiksi eivätkä rakenna yksilön mainetta ja brändiä. Ja arviointi- ja urajärjestelmämmehän rakentuvat nimenomaan yksilöllisen erinomaisuuden, brändin ja mitattavien tuotosten varaan. Hierarkiaa korostaa entisestään, että yksilöllisen erinomaisuuden osoittaminen vaatii itsensä etäännyttämistä sen mahdollistaneesta yhteisöstä. Garforthin ja Kerrin sanoin: 

”In the context of a career structure that recognises only findings and outputs, and of academic institutions which undervalue necessary epistemic and practical workers by allowing them to continue to be contractually insecure and non-progressing, housekeeping can be seen as a liability in relation to the production of visibly individual excellence.” 

Entä miten tämä kaikki liittyy Huippuyliopistoon? Pelottavan paljon. Omassa lähipiirissämme lähtöpassit ovat saaneet juuri "kotitöitä" huippujulkaisemisen kustannuksella tehneet henkilöt. Henkilöt, jotka ovat huolehtineet opiskelijoista ja opinto-ohjelmista, järjestäneet yhteisöllistä toimintaa ja kehittämisaloitteita, tukeneet nuorempiaan ja ylläpitäneet yhteisön suhteita käytännön työelämään. Tällä työllä ei kaikesta vaikuttavuudestaan huolimatta ole enää arvoa, koska se ei taivu korkeiksi impact factoreiksi julkaisurankingeissa. 

Vaan onkohan Huippuyliopistossa pohdittu, miten kaikki välittämiseen, huolenpitoon, yhteisön ja tutkimusinfrastruktuurin ylläpitoon ja kollegoiden ohjaamiseen ja auttamiseen liittyvät tehtävät tästä eteenpäin hoidetaan? Kun kaikilla on niin kovin kiire pitää huolta omasta erinomaisuudestaan, kuka enää ehtii pyyteettömästi tukea ja auttaa muita? Eihän siitä saa edes merkintää cv:hen...

Garforth, L. & Kerr, A. (2010) Let's Get Organised: Practicing and Valuing Scientific Work Inside and Outside the Laboratory. Sociological Research Online, 15 (2) 11.

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Managerialismi ja oppiminen

Tänään on vuorossa neljäs osa managerialismi-sarjaamme: managerialismi ja oppiminen (lue tästä sarjan aiemmat osat Lyhyt johdatus managerialismiin, Managerialismin seurauksia ja Managerialismi ja valta). 

Oppimista pidetään nykyään elinikäisenä ja sitä oletetaan ja toivotaan tapahtuvan työssä kuin työssä. Yliopistolla on aivan erityinen rooli oppivana organisaationa, perustuuhan sen toiminta korketasoiseen osaamiseen ja opetukseen. Muutostilanteiden ajatellaan edesauttavan oppimista, koska ne vaativat uusiin tilanteisiin mukautumisen kautta sekä nykyisen osaamisen soveltamista ja uudelleenarviointia että uuden tiedon aktiivista rakentamista. 

Mutta voiko muutos myös rapauttaa ja estää oppimista? Helen Colley (2012) on tehnyt koskettavan tutkimuksen julkisen sektorin tiukentamispoliitikan vaikutuksista brittiläisten nuorisotyön ammattilaisten oppimiseen, työetiikkaan ja työkykyyn. Tutkitut nuoriso/sosiaalityöntekijät kokivat, että heitä painostettiin asiakaskeskeisyyden sijaan taloudellisten tavoitteiden saavuttamiseen. Samalla he joutuivat toimimaan tavoilla, jotka ovat ristiriidassa heidän oman ammattikäytäntönsä ja –etiikkansa kanssa. Joutuessaan luopumaan illusiostaan asiakaskeskeisestä, vastuuseen ja hoivaetiikkaan perustuvasta työkäytännöstä he myös kärsivät tunnetasolla ja kokivat ammattitaitonsa rapautuvan. Taloudellisten arvojen törmätessä ammatilliseen autonomiaan ja etiikkaan erityisesti oppiminen kärsi ja syntyi Colleyn ”ei-oppimiseksi” kutsuma tila. 

Taloudellisen kilpailukyvyn mantra on läpäissyt omankin yhteiskuntamme. Eri alojen ammattilaisten pyrkimykset vastustaa organisaatioidensa leikkauksia ja tiukentamisia leimataan tosiasioiden kieltämiseksi: kun rahaa ei ole, niin sitä ei ole. Ollaan kuitenkin pelottavalla vyöhykkeellä, kun taloudellisen kilpailukyvyn ensisijaisuus alkaa, Colleyn sanoin, hämärtää (ammatti)etiikkaan liittyviä kysymyksiä ja rapauttamaan oppimista. Linkki yliopistomaailmaan on melko ilmeinen. Monet tutkimuksen ja opetuksen ammattilaiset kärsivät suunnattomasti siitä, että uusien suoritusmittareiden puitteissa he eivät voi tehdä työtään uskollisena omalle ammattikäytännölleen ja –etiikalleen (ks. Aktiivityttö kohtaa opiskelijan). Suorituspaineet ohjaavat ajankäyttöä pois välittämisestä eli esimerkiksi opiskelijoihin paneutumisesta ja henkilökohtaisesta kohtaamisesta. Kapeat tulosmittarit ohjaavat tekemään työtä sisällöllisesti tietyllä (eli kunkin alan ”huippujulkaisuihin” istuvalla) tavalla, joka saattaa olla kaukana tutkijan omista mielekkyyden kokemuksista. Tiedeyhteisössä voidaan myös kysyä, vaarantaako tällainen tilanne tutkimuksen autonomian, jos tutkijat joutuvat taktikoimaan tutkimuskysymyksensä ja menetelmänsä ”huippujulkaisukelpoisiksi” (eli suhteellisen yhtenäistä tutkimuskulttuuria edustavien rankingien kärkilehtien kaltaisiksi). Ja mitä tapahtuu näissä oloissa oppimiselle? 

Colley nostaa artikkelissaan esille Alan Cribbin (2005) ihastuttavan termin principled infidelity. Tällaista periaatteellista uskottomuutta harjoittaa yhä useampi ammattilainen, joka yrittää tehdä työtä omien ammatillisten ja eettisten arvojensa mukaisesti. Sosiaalityössä periaatteellinen uskottomuus saattaa tarkoittaa seurantajärjestelmien näkökulmasta liikaa aikaa vievää paneutumista asiakkaaseen (ihmiseen); tutkimustyössä se voi merkitä oman tutkimuksellisen intohimon seuraamista ohi yliopiston strategisten painopistealueiden ja huippujulkaisuiden. Mutta jos yhä useampi joutuu harjoittamaan periaatteellista uskottomuutta, niin kyllä jossain on vikaa – työn tekijöissä, työorganisaatioissa ja niiden johtamiskäytännöissä vai koko yhteiskunnassa? 

Colley, H. (2012) Not learning in the workplace: austerity and the shattering of illusio in public service work. Journal of Workplace Learning 24 (5), 317-337.

Cribb, A. (2005) Education and health: professional roles and the division of ethical labour. Paper presented at C-TRIP Seminar Number 5, Kings College, London, 19 October.

maanantai 6. toukokuuta 2013

Mainetta ja kunniaa

Catherine Paradeise ja Jean-Claude Thoenig kuvaavat artikkelissaan Academic Institutions in Search of Quality: Local Orders and Global Standards (Organization Studies, 34(2), 189-218) neljä tyyppiä yliopistojen institutionaalisessa asemoitumisessa. 

Pinon päällimmäiset (the top of the pile) ovat instituutioita, joilla on vahva maine ja suoritustaso. Nämä yliopistot sijoittuvat erilaisissa vertailuissa ja rankingeissa vuodesta toiseen kärkisijoille. Ne muodostavat kansainvälisen eliitin, johon muut yliopistot vertaavat jatkuvasti itseään (esimerkkeinä muun muassa Oxford ja Harvard). 

Wannabet ovat yliopistoja, jotka ovat joko ansainneet hyvän kansallisen maineen mutta ovat toistaiseksi näkymättömiä kansainvälisissä vertailuissa, tai jotka pyrkivät luomaan mainetta ja näkyvyyttä vahvistamalla suoritustasoaan mittauskulttuurin kautta. Jos wannabet ovat tähän mennessä erehtyneet keskittymään epäolennaiseen - opiskelijoiden tarpeisiin, työelämä- ja yhteiskuntasuhteisiin, oppikirjojen ja esseiden laatimiseen – niin viimeistään nyt ne etsivät kuumeisesti keinoja saada tulosta kansainvälisissä arvioinneissa: 

“Wannabes seek to build up a national reputation or to convert it into international excellence by exhibiting their worth on the scales of excellence; they try to play in the major league. Their ambition is to become visibly successful quickly despite facing tough national or global compe­tition. Unlike the establishments at the top of the pile, they deploy radical rebuilding strategies that involve clean breaks with their past. By focusing all of their attention on excellence, they show more concern with the external recognition of their offerings than with guidelines dictating content. They outsource their research policy to bodies such as international rankings, top-rated professional journals, academic professions and associations or highly influential funding insti­tutions whose thematic guidelines and selection criteria they adopt and imitate.” (s. 200) 

Kunnianarvoisat (the venerables) ovat yliopistoja, jotka nauttivat merkittävää paikallista mainetta (esimerkkeinä osa ranskalaisista Grandes Ecoles -kouluista). Ne ovat haluttomia lähtemään absurdina pitämäänsä erinomaisuuspeliin, käyttäytyvät aristokraattisesti ja pilkkaavat mainettaan tyhjästä rakentavia wannabeita. Kun wannabet kumartavat ulkoa asetettuja kriteerejä, kunnianarvoisat kokevat itse osaavansa parhaiten arvioida omaa toimintaansa. 

Lähettiläät (the missionaries) vastustavat maineenrakentamista ja perustavat toimintansa tasavertaisen julkisten palveluiden ideologiaan ja hyvinvointivaltion rakentamiseen. Lähettiläät jakavat kunnianarvoisien käsityksen siitä, että erinomaisuus erinomaisuuden vuoksi on silkkaa hölynpölyä. He kuitenkin vastustavat myös kilpailua, koska näkevät sen lisäävän epätasa-arvoa. 

Ei liene vaikea päätellä, mihin joukkoon Huippuyliopistomme sijoittuu.