Helsingin Sanomien toimittaja Annamari Sipilä peräänkuuluttaa Suomeen lisää feministejä vappupäivän kolumnissaan. Tykkäämme - ja suosittelemme samaa Huippuyliopistoon.
Lasikatto on terminä kuitenkin harhaanjohtava. Se antaa ymmärtää, että meillä on vain joku kiinteä, nimenomaan hierarkkisiin organisaatioihin paikantuva ongelma. Se ei myöskään anna osviittaa siitä, miten tämän lasikaton voi murtaa. Yleensä vastuu sälytetäänkin yksilöille (tyyliin naiset - yrittäkää enemmän tai miehet - tukekaa naisia). Lasikattometaforaa tuoreempien tulkintojen mukaan sukupuolten eriarvoisuus työelämässä johtuu kuitenkin ensisijaisesti sukupuolten eroa tuottavista ja eriarvoistavista käytännöistä. Harva meistä syrjii ketään tietoisesti, vaan toimimme vakiintuneiden ja pääosin tiedostamattomien käytäntöjen ja oletusten mukaisesti.
Nämä käytännöt, joilla on eriarvoistavia seurauksia, eivät koske vain johtoportaaseen pyrkiviä naisia vaan jokaista meistä syntymästä lähtien. Siksi meillä ei ole vain "lasikattoa" vaan muun muassa epätasa-arvoisesti jakaantuvat vanhempainvapaat ja yksi Euroopan segregoituneimmista työmarkkinoista (eli: miehet tekevät "miesten töitä" ja naiset naisten).
Huippuyliopistossakin feministejä tarvitaan. Nykypäivän feministi ei kuitenkaan keskity penäämään vain lasikaton murtamista ja naispuolisten johtajien ja professorien lisäämistä. Hän suuntaa katseensa kaikkiin niihin arkisiin, neutraaleina ja objektiivisina esitettyihin käytäntöihin, joilla eriarvoisuutta tuotetaan ja moninaisuutta tukahdutetaan. Hän kyseenalaistaa hierakkisen, yksilökeskeisen ja kilpailullisen uraideologian (vrt. tenure track-urajärjestelmä) ja luo uusia dialogisuuteen ja välittämiseen pohjautuvia tapoja tehdä työtä. Hän peräänkuuluttaa käytäntöjä, jotka mahdollistavat tasapainoisen elämän ja luovan työn - niin naisille kuin kaikenlaisille miehillekin.
Lisää feministejä Huippuyliopistoon!
Naisia suositaan puheissa, mutta kun tulee aika täyttää virkoja heidän osaamisensa unohdetaan. Olen huomannut miten feministinä itseään pitävät mieskollegat (olen siis mies) syyllistyvät tähän. Naisia ei edelleenkään oteta vakavasti.
VastaaPoistaTuota... Minkälaista urajärjestelmää tarkalleenottaen peräänkuulutetaan? Käsittääkseni tenure trackin ideana oli ylipäätänsä luoda tutkijoille edes jonkinlainen urajärjestelmä, jotta kaikille olisi selvää, millä perusteella ylennykset jaetaan. Aiemmin se oli suurta limboa väikkärin jälkeen, jossa aika paikka, suhteet ja ennenkaikkea hyvä tuuri oli tärkeämmässä roolissa kuin osaaminen. Kilpailua syntyy aina, kun työpaikkoja on vähemmän kuin hakijoita.
VastaaPoistaHei,
PoistaKiitos pohdinnastasi!
Aiemmin Sivuraiteella -tekstissä lainasimme Elina Vuolaa, joka totesi että ”Tutkijanuran ongelmiin on puututtava sen kaikissa vaiheissa ja välittömästi eikä vain odoteltava yhden järjestelmän potentiaalisia positiivisia vaikutuksia joskus tulevaisuudessa, samalla kun lakkautetaan entisiä vaihtoehtoja.” Tenure track, niin kelpo idea kun onkin, ei ratkaise tohtoriopiskelijoiden, opetukseen panostavien, kilpailussa karsiutuvien, kotimaahan pysyvästi syystä tai toisesta sidottujen, tai muiden uranormista poikkeavien ongelmia. Eikä sen ehkä tarvitsekaan, mutta tällöin on myös harhaanjohtavaa puhua siitä jonain yleisenä tutkijanuramallina.
Toinen asia on se, miten uutta urajärjestelmää yliopistossamme sovelletaan. Kunpa kaikille osapuolille olisikin selvää, millä perusteella työpaikkoja ja ylennyksiä jaetaan. Ikäväksemme olemme havainneet, kuinka uusissa urajärjestelmissämme esiintyy ihan samoja epäselviä päätöksentekokriteereitä, pienen piirin valtapeliä, sääntöjen muuttamista kesken prosessin ja kavereiden suosimista kuin vanhassakin systeemissä. Tämä ei ehkä ole järjestelmän vaan sen soveltajien vika, mutta osoittaa että tämäkään järjestelmä ei ole riittävän läpinäkyvä estääkseen tällaisen politikoinnin.