keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Managerialismi ja oppiminen

Tänään on vuorossa neljäs osa managerialismi-sarjaamme: managerialismi ja oppiminen (lue tästä sarjan aiemmat osat Lyhyt johdatus managerialismiin, Managerialismin seurauksia ja Managerialismi ja valta). 

Oppimista pidetään nykyään elinikäisenä ja sitä oletetaan ja toivotaan tapahtuvan työssä kuin työssä. Yliopistolla on aivan erityinen rooli oppivana organisaationa, perustuuhan sen toiminta korketasoiseen osaamiseen ja opetukseen. Muutostilanteiden ajatellaan edesauttavan oppimista, koska ne vaativat uusiin tilanteisiin mukautumisen kautta sekä nykyisen osaamisen soveltamista ja uudelleenarviointia että uuden tiedon aktiivista rakentamista. 

Mutta voiko muutos myös rapauttaa ja estää oppimista? Helen Colley (2012) on tehnyt koskettavan tutkimuksen julkisen sektorin tiukentamispoliitikan vaikutuksista brittiläisten nuorisotyön ammattilaisten oppimiseen, työetiikkaan ja työkykyyn. Tutkitut nuoriso/sosiaalityöntekijät kokivat, että heitä painostettiin asiakaskeskeisyyden sijaan taloudellisten tavoitteiden saavuttamiseen. Samalla he joutuivat toimimaan tavoilla, jotka ovat ristiriidassa heidän oman ammattikäytäntönsä ja –etiikkansa kanssa. Joutuessaan luopumaan illusiostaan asiakaskeskeisestä, vastuuseen ja hoivaetiikkaan perustuvasta työkäytännöstä he myös kärsivät tunnetasolla ja kokivat ammattitaitonsa rapautuvan. Taloudellisten arvojen törmätessä ammatilliseen autonomiaan ja etiikkaan erityisesti oppiminen kärsi ja syntyi Colleyn ”ei-oppimiseksi” kutsuma tila. 

Taloudellisen kilpailukyvyn mantra on läpäissyt omankin yhteiskuntamme. Eri alojen ammattilaisten pyrkimykset vastustaa organisaatioidensa leikkauksia ja tiukentamisia leimataan tosiasioiden kieltämiseksi: kun rahaa ei ole, niin sitä ei ole. Ollaan kuitenkin pelottavalla vyöhykkeellä, kun taloudellisen kilpailukyvyn ensisijaisuus alkaa, Colleyn sanoin, hämärtää (ammatti)etiikkaan liittyviä kysymyksiä ja rapauttamaan oppimista. Linkki yliopistomaailmaan on melko ilmeinen. Monet tutkimuksen ja opetuksen ammattilaiset kärsivät suunnattomasti siitä, että uusien suoritusmittareiden puitteissa he eivät voi tehdä työtään uskollisena omalle ammattikäytännölleen ja –etiikalleen (ks. Aktiivityttö kohtaa opiskelijan). Suorituspaineet ohjaavat ajankäyttöä pois välittämisestä eli esimerkiksi opiskelijoihin paneutumisesta ja henkilökohtaisesta kohtaamisesta. Kapeat tulosmittarit ohjaavat tekemään työtä sisällöllisesti tietyllä (eli kunkin alan ”huippujulkaisuihin” istuvalla) tavalla, joka saattaa olla kaukana tutkijan omista mielekkyyden kokemuksista. Tiedeyhteisössä voidaan myös kysyä, vaarantaako tällainen tilanne tutkimuksen autonomian, jos tutkijat joutuvat taktikoimaan tutkimuskysymyksensä ja menetelmänsä ”huippujulkaisukelpoisiksi” (eli suhteellisen yhtenäistä tutkimuskulttuuria edustavien rankingien kärkilehtien kaltaisiksi). Ja mitä tapahtuu näissä oloissa oppimiselle? 

Colley nostaa artikkelissaan esille Alan Cribbin (2005) ihastuttavan termin principled infidelity. Tällaista periaatteellista uskottomuutta harjoittaa yhä useampi ammattilainen, joka yrittää tehdä työtä omien ammatillisten ja eettisten arvojensa mukaisesti. Sosiaalityössä periaatteellinen uskottomuus saattaa tarkoittaa seurantajärjestelmien näkökulmasta liikaa aikaa vievää paneutumista asiakkaaseen (ihmiseen); tutkimustyössä se voi merkitä oman tutkimuksellisen intohimon seuraamista ohi yliopiston strategisten painopistealueiden ja huippujulkaisuiden. Mutta jos yhä useampi joutuu harjoittamaan periaatteellista uskottomuutta, niin kyllä jossain on vikaa – työn tekijöissä, työorganisaatioissa ja niiden johtamiskäytännöissä vai koko yhteiskunnassa? 

Colley, H. (2012) Not learning in the workplace: austerity and the shattering of illusio in public service work. Journal of Workplace Learning 24 (5), 317-337.

Cribb, A. (2005) Education and health: professional roles and the division of ethical labour. Paper presented at C-TRIP Seminar Number 5, Kings College, London, 19 October.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti