sunnuntai 4. elokuuta 2013

Lipsuva ote vai muutosväsymystä?

Toimittaja Seija Holtari kirjoitti kaksi vuotta sitten Talouselämä-lehdessä (13.5.2011, s. 24-25) jutun Huippuyliopiston sisäisestä kuohunnasta ja johdon lipsuvasta otteesta. Holtari kuvaa, kuinka ’yliopistosta on tullut huhujen valtakunta, jossa moni työntekijä viihtyy huonosti’. Juttu raportoi ulkoisten mielikuvien olevan ristiriidassa sisäisten kokemusten kanssa ja kertoo, kuinka henkilöstö jupisee heikosta johtamisesta, epäselvistä valta- ja vastuusuhteista sekä hyvien käytäntöjen tuhoamisesta pelkän uudistamisinnon vuoksi. Holtarin loppupäätelmä on selkeä: ’Jos kehno johtaminen jatkuu pitkään, tutkijat ja muu henkilökunta äänestävät jaloillaan. Parhailla kyvyillä on muitakin vaihtoehtoja kuin Aalto. Tämä kehityskulku olisi tuhoisa.’ 



Johto selittää henkilöstön esittämää kritiikkiä muutosväsymyksellä ja lyhyellä tarkasteluajanjaksolla - myös seuraavassa aiheesta ilmestyneessä jutussa. Nyt kun olemme paria vuotta vanhempia ja viisampia voimme kai oikeutetusti kysyä, olemmeko jo toipuneet muutosväsymyksestä? Olemmeko vihdoin tyytyväisiä? Kulkeeko tieto? Johdetaanko meitä hyvin? 

P. S. Huomaa myös nämä samassa lehdessä ilmestyneet puheenvuorot: 

torstai 1. elokuuta 2013

Yliopistomuutoksia viime vuosituhannella

Kelataanpa hieman taaksepäin 1990-luvulle. Tutkijanelikko Johanna Hakala, Erkki Kaukonen, Mika Nieminen ja Oili-Helena Ylijoki ovat julkaisseet vuonna 2003 kirjan Yliopisto – Tieteen kehdosta projektimyllyksi?, jossa tarkastellaan yliopistollisen tutkimuksen muutoksia 1990-luvun aikana. Tutkijat hakevat vastauksia kysymyksiin mistä muutokset aiheutuivat, miten ne vaikuttivat tutkimuksen arvoihin ja käytäntöihin ja mitä tämä kaikki tarkoitti yliopistotutkijoiden ja –laitosten arjessa. 

Kirjoittajat kuvaavat, kuinka 1990-luvulla siirryttiin perustutkimuksesta kohti projektimuotoista, ulkopuolisella rahoituksella tehtävää soveltavaa tutkimusta. Tehokkuuden ja tulosvastuullisuuden vaateet löivät läpi, julkaisukäytännöt muuttuivat ja kansainvälinen yhteistyö tiivistyi. ‘Globaalin markkinatalouden periaatteet läpäisivät tiedepolitiikan’ (s. 39) ja yliopistoihin alkoi muodostua uusi tiedontuotannon malli. 

Kirjassa kysytään, edustavatko kuvatut muutokset yhä syvenevää yliopistotutkimuksen kriisiä vai tarpeellista muutosta, joka auttaa yliopiston ulos norsunluutornista ja vahvistaa tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Toisten mielestä akateeminen tieteenharjoitus on uhattuna, kun yliopistoilta odotetaan yritysten tutkimus- ja kehitystoimintaa muistuttavaa panosta ja kaupallisia sovelluksia ja rahoittajat päästetään vaikuttamaan tutkimusongelmien määrittelyyn ja tutkimustulosten julkisuuteen. Toiset huomauttavat, että tutkimusta arvioidaan yhä ensisijaisesti perinteisillä tieteellisillä kriteereillä, tieteenalojen väliset erot ja moninaisuus kukoistavat ja yliopistoihin syntyy myös vastatrendejä. Joskus muutokset ovat retorisia: työtä tehdään kuten ennenkin, mutta se puetaan uuteen kaapuun uusia sidosryhmiä varten. (s. 192-194) 

Empiirisessä tutkimuksessaan kirjoittajat keräsivät muutoskokemuksia ainelaitosten johtajille osoitetulla kyselyllä sekä haastattelemalla tutkijoita kolmesta erilaisesta yliopistoyksiköstä: Tampereen yliopiston historiatieteen laitokselta, Tampereen teknillisen korkeakoulun pintatieteen ja puolijohdetekniikan laboratorioista sekä Tampereen yliopistossa sijaisevasta Työelämän tutkimuskeskuksesta. Yhteistä yksiköille oli tutkijoiden kiire ja aikapula, kuormittavuuden kokemukset ja tunne ulkoaohjautuvuudesta. Erojakin löytyi, esimerkiksi taloudellinen hyöty ja markkinaorientaatio painottuivat eniten laboratorioissa, joissa kaupallinen tuotekehittely oli tärkeä osa toimintaa. Historiatieteet taas nojasivat vahvimmin perinteiseen individualistiseen tutkimuskulttuuriin. Työelämän tutkimuskeskus puolestaan pyrki vastaamaan molemmista suunnista tuleviin paineisiin ja osana tätä siellä oli havaittavissa myös lisääntyvää 'akateemistumista'. Kirjoittajat huomauttavatkin, että 'mitään yhdenmukaista akateemista tutkimusta ei ole olemassa, vaan yliopisto on heterogeenisten tieteenalakulttuurien ja organisatoristen ratkaisujen muodostama kokonaisuus. Tämä monimuotoisuus johtaa siihen, että muutoksia suodatetaan, muokataan, omaksutaan ja myös vastustetaan eri tavoin organisaation eri osissa yhdenmukaisuuteen ohjaavista paineista huolimatta.' (s. 23) 

Yhtenä 1990-luvun suurimpana ongelmana kirjoittajat nostavat esille määräaikaisen projektitutkimuksen yleistymisen. Määräaikaisuuksien ongelma ei valitettavasti ole kadonnut mihinkään tänäkään päivänä, uusista urajärjestelmistä huolimatta. Esimerkiksi omaan työ- ja virkasuhdehistoriaani viime vuodesta kymmenen vuotta taaksepäin mahtuu kymmenen määräaikaista pätkää samassa työssä (mitä se laiton ketjuttaminen olikaan?). Pätkätyöläisyyden haasteetkin pysynevät samoina: laadun turvaaminen, pitkäjänteisyys ja tieteellisen riskinoton vaikeus - puhumattakaan epävarmuuden vaikutuksista sen kohteena eläviin ihmisiin. Jo 1990-luvulla oli havaittavissa myös seuraava pulma: 'Tutkijoiden kilpailuttaminen on epäilemättä edennyt pisteeseen, jossa se häiritsee tutkimuksen pitkäjänteistä kehittämistä.' (s. 208) 



Johanna Hakala, Erkki Kaukonen, Mika Nieminen ja Oili-Helena Ylijoki (2003). Yliopisto – Tieteen kehdosta projektimyllyksi? Gaudeamus, Helsinki.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Ei mennyt niin kuin Strömsössä

Huippuyliopiston johto maalailee ihan omassa sfäärissään vaikuttavassa visioblogissaan idyllistä kuvaa opetuksen suunnittelun tämänhetkisestä tilasta. Kyse on intohimosta, ideioiden ja ratkaisujen pohtimisesta, innostuksesta ja uteliaisuudesta. Samaan syssyyn viljellään tulevaisuuden osaamistarpeita, oppimiskeskeisyyttä, rajojen ylittämistä, sosiaalista, yhteiskunnallista ja globaalia ulottuvuutta, laajempaa ajattelu- ja toimintatapojen muutosta ja halua jakamiseen. Ja muistetaan tietysti kertoa, että uuden oppimis- ja opetuskulttuurin rakentaminen lähtee ihmisistä, vaikka se vaatii myös  epävarmuuden sietämistä ja uteliaisuutta. 

Aikamoista ritirimpsua yliopistossa, jossa kaikki uudistukset on toteutettu tutkimus (ja erityisesti “huippututkimus”) edellä, jossa ei näytä olevan minkäänlaista strategista näkemystä opetukseen liittyvistä pitkän aikavälin kysymyksistä, ja jossa opetus näyttäytyy rivitutkijan silmissä pahasti aliresurssoidulta. 

Rivitutkija ihmettelee esimerkiksi sitä, kuinka opetus hänen laitoksellaan aiotaan ylipäätään hoitaa alkavana lukuvuotena, kun lähes kaikkien määräaikaisten, lukuisia kursseja hoitaneiden opettajien työsuhteet ovat päättyneet ja nämä kokeneet opettajat harjoittavat nyt "innostusta ja uteliaisuutta" työttömyyskortistossa. Kursseja on karsittu ja jäljellä jäävien kurssien ryhmäkokoja kasvatettu, mutta riittääkö se? Opetus- ja tutkimushenkilöstön suhdeluku saatiin toki papereissa näyttämään hyvältä, kun johonkin strategiadokumenttiin keksittiin innovatiivinen lausuma “kaikki tutkivat, kaikki opettavat”. 

Rivitutkija myös pohdiskelee, mistä sen intohimon nyt keräisi siihen oman laitoksen opetusohjelman suunnitteluun, kun toistaiseksi “ideoiden ja ratkaisujen pohtiminen” on tarkoittanut lähinnä vääntöä siitä, kenen kurssit karsitaan ja kenen säilytetään. “Epävarmuuttakin” on Rivitutkija saanut sietää, koska vasta hiljattain selvisi, että hänen työsuhteelleen saattaisi ylipäätään olla jatkoa. “Halua jakamiseen” testattiin jo ennakkoon, kun Rivitutkijalta kyseltiin hänen kurssimateriaalejansa muiden käyttöön, jos hän ei enää olekaan kurssejaan opettamassa. 

Siinä sivussa Rivitutkijaa kummastuttaa, että vaikka joka puolella puhutaan resurssien niukkuudesta, meillä on silti varaa kouluttaa yhä enemmän ulkomaisia opiskelijoita. Toki Rivitutkijan mielestä kansainvälisyys on pop ja kaikenlainen siitä seuraava moninaisuus sitäkin hauskempaa. Vieläkin hienompaa olisi ihan aito globaali koulutuksellinen ja miksei muukin tasa-arvo. Koska Rivitutkija on hieman piilojuntti, hän ei kuitenkaan ymmärrä, miksi on yhteiskuntamme etujemme mukaista, että osassa koulutusohjelmia yli puolet talon ulkopuolelta tulevista maisteriopiskelijoista tulee ulkomailta. Ovatko “tulevaisuuden osaamistarpeemme” määritelty esimerkiksi Kiinassa, jonka nuorisoa koulutamme tuhansittain veronmaksajiksi – niin, minne? 

Rivitutkija on ajatellut tulevaisuudessa itsekin harjoittaa “rajanylittämistä”. Rajan voisi ylittää esimerkiksi kieltäytymällä pedagogisesta koulutuksesta, koska siellä hankittuja hienoja ideoita ei voi kuitenkaan resurssisyistä soveltaa käytäntöön. Raja saattaisi ylittyä myös kieltäytymällä opetukseen liittyvistä ylitöistä - ei siis enää uusia oppimateriaaleja tai palautetta opiskelijoille. Voisihan sitä kieltäytyä erilaisten ohjelmakomiteoiden jäsenyydestäkin, kun päätökset joka tapauksessa tehdään muualla (se olisi kyllä näyttänyt niin hyvältä cv:ssä!). Tai häipyä kokonaan - aika usein kun tuntuu siltä, että visioblogin mukaista "vastuuta välittää, suvaita ja innostaa" olisi helpompi toteuttaa jossain ihan muualla kuin yliopistossa (ks. Pärjäämistrategioita). 

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Pärjäämisstrategioita

Anu Järvensivu kuvailee kirjassaan Tapaus työelämä – ja voiko sitä muuttaa työntekijöiden pärjäämisstrategioita (s. 191 – 232). Hän huomauttaa, että turhan usein niin johtamisoppaissa kuin tutkimuksissakin työntekijät kuvaillaan joko passiivisiksi uudistusten kohteiksi tai muutosvastarintaisiksi, asioita huonosti ymmärtäviksi kehityksen jarruiksi. Todellisuudessa työntekijöillä on lukuisia pärjäämisstrategioita, eli keinoja ja käytäntöjä, joilla he selviävät ja löytävät mielekkyyttä työhönsä haasteista huolimatta (jos haluat katsella asiaa hieman toiselta kantilta, löytyy kirjasta oma lukunsa myös työnantajien pärjäämisstrategioille). 

Järvensivu luokittelee työntekijöiden pärjäämisstrategiat palkkatyön kehyksessä harjoitettaviin ja sen ulkopuolisiin strategioihin. Palkkatyön kehyksessä työntekijä voi joko kieltää muutokset tai pyrkiä hallitsemaan tilannetta esimerkiksi vitsailemalla tai ivailemalla muutoksille – kuulostaa tutulta myös Huippuyliopiston käytäviltä. Jotkut myös turvautuvat psyykenlääkkeisiin selvitäkseen mielettömältä, pahalta tai liian kuormittavalta tuntuvassa työssä. Aktiivisempiin strategioihin lukeutuvat työpaikan tai alan vaihto, uusien näkökulmien etsiminen koulutukseen hakeutumalla, perhevapailla vietetyt tauot työn tekemisestä, työmäärän vähentäminen esimerkiksi osa-aikatyötä tekemällä tai muiden joustavuusjärjestelyjen hyödyntäminen. Jotkut päättävät ”downshiftata” kokonaisvaltaisemmin ja toiset ryhtyvät yrittäjiksi voidakseen itse hallita ja määrittää työtään. 

Toisenlainen pärjäämisstrategia on ottaa etäisyyttä koko palkkatyöyhteiskuntaan ja –käytäntöön perustamalla omia osuuskuntia tai yhteisöjä, keskittymällä perheen tai muiden läheisten hoitamiseen tai omaksumalla ekologinen ja/tai kulutuskriittinen elämäntapa. Eri strategioiden rajamaillekin voi rakentua uusia toimijuuden tiloja: uudenlaisia työsuhdemuotoja ja työn määrittelyjä, yhteiskunnallista yrittäjyyttä ja arvoyhteisöjä. 

Järvensivun mukaan arvoyhteisö rakentuu ihmisistä, jotka haluavat harjoittaa omien arvojensa mukaista toimintaa yhdessä samanhenkisten toimijoiden kanssa. Arvoyhteisössä voi korostua työn mielekkyys, eettisyys ja moraalisuus, yhteisöllisyys tai työn ja sen rajojen uudelleen määrittely. On tietysti surkeaa, jos tämänkaltaiset arvoyhteisöt alkavat muodostua pääosin olemassa olevien työpaikkojen ulkopuolelle. Näin kuitenkin tapahtunee, jos työpaikat hoitavat ”välttämättömät” tehokkuus- ja tuottavuustoimensa Järvensivun sanoin lyhytjänteisesti ja osallistamatta – saamalla loppukädessä tehokkuuden ja tuottavuuden sijaan aikaan lähinnä huonoa laatua ja yleistä sählinkiä (ks. Konsulttidemokratiaa). 

Tästä voidaan kuitenkin jalostaa myös myönteisempi skenaario: kun yhä useampi työntekijä omaksuu yhä aktiivisempia pärjäämistrategioita, se ei voi olla vaikuttamatta koko työelämän kenttään. Voisimmeko me huippuyliopistolaisetkin siis lähteä aktiivisesti määrittämään niitä ehtoja ja arvoja, joilla suostumme työntekoon? Voimmeko käyttää omaa moraaliamme, etiikkaamme ja arvojamme pontena toiminnallemme? Millaisia yhteisöllisiä käytäntöjä arvoyhteisöt rakentavat? Mihin työn rajat piirtyvät? Vai käykö kuten Anita Rubin blogissaan ennustaa - todellinen yliopisto siirtyy pois yliopistosta:

"Koko yliopisto on siirtynyt pois niistä organisaatioista, jotka itseään yhä yliopistoiksi nimittävät, jonnekin ihan muualle: uuteen ja aidolla tavalla innovatiiviseen oppimis, opetus- ja tutkimustoimintaan, jota tehdään hyvinkin erilaisissa yhteisöissä. Korkeatasoisinta ja uutta luovinta, ennakkoluulotonta tutkimusta tehdään siis yhä useammin yliopistolaitoksen ulkopuolella. Yliopistojen jäykkyyteen, rahan perässä juoksemiseen ja vanhakantaisuuteen kyllästyneet, korkean akateemisen koulutuksen saaneet huipputekijät ovat jo siirtyneet (ja yhä siirtyvät) muualle. "

Järvensivu, Anu (2010). Tapaus työelämä ja voiko sitä muuttaa. Tampereen yliopistopaino Oy, Tampere.

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Erään huippujulkaisun tarina

Minulla on mielessäni loistava tutkimusidea. Luen aihetta käsittelevää kirjallisuutta ja hahmottelen omaa näkökulmaani ilmiööni. Kerään rikasta aineistoa, jota pyörittelemällä eri näkökulmista huomaan aiheesta hahmottuvan varsin kiinnostavan tarinan. Ryhdyn jäsentämään oppimaani entistä tarkemmin ja sanoittamaan sitä lukijoilleni. Mietin tarkkaan, mistä lähden liikkelle, kuinka rakennan kokonaisuudelle juonen, mitä uutta osaan ilmiöstäni kertoa, kuinka voin tehdä sen mahdollisimman kokonaisvaltaisesti, mitä merkitystä havainnoillani on, ketä tutkimukseni palvelee ja kuinka voin kirjoittaa mahdollisimman eleganttia kieltä... 




No ei se tietenkään noin mene. Sillä sehän menee näin: 

Tutkimus on julkaistava artikkelina. 

Artikkeli pitää kirjoittaa englanniksi. 

Artikkelissa pitää olla tietty määrä sanoja. 

Artikkeli pitää rakentaa tietyn vakiintuneen kaavan mukaan. 

Artikkelissa pitää noudattaa tiettyjä retorisia käytäntöjä.

Artikkeli on julkaistava huippulehdessä (ks. Huippujulkaisun anatomiaa). 

Artikkelin on istuttava lehden viimeaikaiseen linjaan. 

Artikkelissa pitää viitata samassa lehdessä jo ilmeistyneisiin, aihetta käsitteleviin juttuihin. 

Artikkelissa pitää viitata lehden editorin omaan, aihetta etäisesti sivuavaan juttuun. 

Artikkelin on edustettava linjaa, jonka mukaan haluan kansainvälisesti brändätä itseni. 

En siis etene aineiston, tarinan ja niiden tieteellisen merkityksen ehdoilla, vaan taktikoin sopivankokoisen palan, joka saattaisi miellyttää lehden editoria ja arvioijia, joka on helppo pelkistää artikkelin perusformaattiin ja joka brändää minut oikealla tavalla. Tunnen kuitenkin, Carl Cederströmin ja Casper Hoedemaekersin (2012, 231) sanoin: “Something in this process comes up against an unspoken assumption that this is somehow not what we signed up for. We seem to be doing something that is closer to tactical planning than putting thought on paper.” 

Tällaiseen taktiseen suunnitteluun eivät kuulu sellaiset toisarvoiset tehtävät kuten oppikirjojen laatiminen tai merkittävien kulttuuriteosten kääntäminen. Esimerkin tarjoaa Juhani Karilan lauantaiessee viime viikonloppuna Helsingin Sanomissa (13.7.2013). Jutussa kerrotaan kahden professorin monivuotisesta urakasta kääntää Kalevala portugaliksi. Vaiherikkaan ja epäonnisenkin prosessin loppumetreillä toinen professoreista toteaa: "Minulla on huono CV, koska vietin vuosia Kalevala-käännöksen parissa sen sijaan, että olisin julkaissut artikkeleita (...) Saatan menettää professuurini, sillä olen julkaissut niin vähän." 

Huippuyliopistohenkiset uratykit toteavat tähän, että niin kauan kun kirjoitat riittävästi  rankingeissa menestyviä artikkeleita, voit siinä sivussa tehdä ihan mitä lystäät. Vaikkapa kirjoittaa niitä suomenkielisiä, yleistajuisia kirjoja tai jopa runoja. Vaikka minut tunnetaan varsin tuotteliaana tutkijana, tällainen tuplastrategia ei kohdallani toimi. "Siinä sivussa" eli kesälomilla, öisin, viikonloppuiltaisin, äitiyslomilla ja joulupäivinä minä keskityn kyllä ihan muihin asioihin. Mutta taidankin olla aivan liian heikosti sitoutunut työhöni... 

Cederström, Carl & Hoedemaekers, Casper (2012). Commentary: On dead dogs and unwritten jokes: Life in the university today. Scandinavian Journal of Management, 28, 229-233.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Konsulttidemokratiaa

Hanna Kuusela ja Matti Ylönen (2013) kuvaavat tuoreessa kirjassaan Konsulttidemokratia kehityskulkua, jolla valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton. Valtion virtaviivaistamisessa ensiarvoisen tärkeää on ollut tuottavuuden nimissä tapahtunut henkilötyövuosien (siis työtä tekeviä ihmisten) vähentäminen. Henkilötyövuosien vähentäminen on itse asiassa ollut jopa tärkeämpää kuin rahan säästäminen. Kuuselan ja Ylösen analyysin mukaan vuosina 2006-2010 valtion henkilöstökulut nimittäin vähenivät 216 miljoonalla eurolla, mutta palveluiden ostot lisääntyivät yli 500 miljoonalla. Tämä johtuu siitä, että kun valtion virkamieskunta on tuottavuuden nimissä pienentynyt, heidän aiemmin tekemäänsä työtä on korvattu konsulttien palveluilla – ja se vasta kalliiksi tuleekin. 

Miksi tämä on ongelma? Kun julkisen sektorin toimijat siirtävät henkilöstöpulan vuoksi niin tiedonhallintaa kuin osaamistakin yksityisille yrityksille ne tulevat samalla yhä riippuvaisemmiksi näistä (konsultti)yrityksistä. Yhä useammat organisaation kannalta olennaiset työt alkavat olla kiinni ulkopuolisesta osaamisesta, jolloin konsultointityöstä tulee pysyvää ja osaamisen monopolisoituessa myös hyvin kallista. Kuusela ja Ylönen kirjoittavat, kuinka ”Konsultit eivät edusta ketään, he eivät ole kansalaisille tilivelvollisia, he eivät ole kulloisenkin alan asiantuntijoita – ja silti he voivat nyky-Suomessa panna liikkeelle tärkeimpiä rakenneuudistuksia vuosikymmeniin.”  (s. 132) Konsulttidemokratian suurin ongelma onkin se, että hallinnon läpinäkyvyys kärsii eikä kansalaisten ääni kuulu. 

Kuusela ja Ylönen esittävät myös monia teräviä huomioita, joiden yhtymäkohdat yliopistokenttään ovat ilmeisiä. Myös Huippuyliopistossa halutaan pääluku alas. Eipä siis enää uusita tutkija-opettajien määräaikaisia työsuhteita. Mutta hupsista, eiväthän nämä muutamat tenure –professorit, joista osaa ei edes ole vielä nimitetty, saa koko koulutusohjelmaa hoidettua. Ostetaan siis opetusta tuntiopettajilta. Tulisikohan Pekka, jonka työsuhde juuri päättyi, opettamaan nämä entiset kurssinsa tuntisopimuksella? Tai saamme ne ehkä sittenkin halvemmalla Annalta, joka ei ole vielä väitellyt. Laurahan toki valitiin professuuriin, mutta hän ottikin heti virkavapaata, joten tarvitsemme siihenkin yhden tai useamman tuntiopettajan. Summa summarum: toiminnan laadulla ja kustannuksilla ei ole niin väliä, kunhan saadaan laitoksella työsuhteissa olevien pääluku mahdollisimman alas. 

Huippuyliopistossa on myös hyvin tunnistettavissa Kuuselan ja Ylösen kuvaama kehityskulku, jossa neuvotellen ylläpidetty konsensus ja laajapohjaiseen valmisteluun perustunut päätöksenteko korvataan liike-elämän opeilla johdetuilla nopeilla ja radikaaleilla ratkaisuilla (s. 10). Yksi tärkeä osa tätä johtamista on strategia: siinä nimetyistä tavoitteista tulee itsestään selviä argumentaatiovälineitä, joita ei tarvitse perustella muulla kuin toteamalla, että ne on kirjattu strategiaan (s. 113). Samanaikaisesti toiminnan huonontumista kompensoidaan maanisella kehittämisellä ja laatuhankkeilla, jotka kieltävät perusongelmat ja pukevat taantumisen kehittymiseksi. Ja tietysti arvioidaan, evaluoidaan, akreditoidaan ja benchmarkataan niin pirusti, vaikka nekin rahat voisi käyttää toiminnan kehittämiseen ihan itse. 

Kuuselan ja Ylösen mukaan poikkeustapauksissa, jossa tarvitaan harvoin käytettävää erityisosaamista tai vertailevaa ja ulkopuolista näkökulmaa, on paikallaan käyttää konsultteja. Huippuyliopiston jättänyt Aktiivityttö (ks. En luovuta) tunnistaa tässä tilaisuuden luoda uutta uraa – vaan epäilee silti, ettei se ole aivan sitä, mitä hän hakee… 

Kuusela, Hanna & Ylönen, Matti (2013) Konsulttidemokratia – Miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton. Gaudeamus, Helsinki.

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Tiina Tutkijan kesäkirje

Huippuyliopiston johdolla on tapana lähettää koko henkilökunnalle vuosittain kesäkirje, jossa kerrataan tapahtuneita uudistuksia, kiitellään tehdystä työstä ja varaudutaan tuleviin haasteisiin. Päätimme, että myös Huippuyliopistoblogin on syytä lähestyä lukijoitaan kesäkirjeellä, joka toimii myös jonkinlaisena välitilinpäätöksenä. 

Perustin Huippuyliopistoblogin vajaa puoli vuotta sitten hetken mielijohteesta syntyneenä kokeiluna. Saamani palaute blogin alkumetreillä oli kuitenkin niin rohkaisevaa (”Tätä täytyy saada lisää!”), että kokeilu muuttui vaivihkaa määrätietoisemmaksi toiminnaksi. Enää kysessä ei ole mikään yksittäinen mielijohde, vaan kollektiivinen ja sinnikäs työ paremman yliopiston ja mielekkäämmän (akateemisen) työn puolesta. 

Tähän työhön ovat osallistuneet lukuisat kollegat, tutut ja tuntemattomat, blogissa ja sen ulkopuolella. Sosiaalisessa mediassa blogi elää omaa elämäänsä ja se on noteerattu myös printtimediassa, ensin Aino-ylioppilaslehdessä ja eilen Helsingin Sanomissa. Korviimme on myös kantautunut, että blogin mainoksia leviää eri kampuksilla – kiitos tuntemattomille apureillemme. Näkyvyys ei toki ole mikään itseisarvo, mutta koska uskomme olevamme tärkeän ja yhteiskunnallisesti merkittävän asian kimpussa, toivomme saavamme aikaan keskustelua. 

Haluan käyttää näkyvyyttämme myös nostaakseni esille akateemista maailmaa, yliopistoja, tutkimustyötä ja niiden muutoksia käsittelevää mielenkiintoista tutkimusta. “Nautin erityisesti näistä poiminnoista alan kriittisistä artikkeleista”, kommentoi eräs lukijamme. Aiomme siis jatkossakin nostaa esille kiinnostavia puheenvuoroja, jotka eivät aina saa ansaitsemaansa huomiota. Vaikka oma tutkimusalani ei liity yliopistotyöhön tai akateemiseen maailmaan, olen silti mielessäni ihmetellyt, että teinpä sitten vuosikaudet antaumuksella väitöskirjaani, jonka luki ehkä parisataa ihmistä. Sitten ryhdyin kirjoittamaan blogia, jota luettiin muutamissa kuukausissa parikymmentätuhatta kertaa… Ehkä tämä on sitä sosiaalisen median voimaa, josta nykyään paljon puhutaan. Se on myös viesti tutkimusmaailmalle: tutkimusta ei tehdä akateemisten piirien omaksi jargoniksi tai pelinappulaksi, vaan ihmisiä ja yhteiskuntaa varten. 

Henkilöllisyydestäni (alter egoineen) on käytävillä kuultu monenlaista spekulaatiota – ja moni arvaus on osunut harhaan. Joskus olen istunut korvat punaisena kahvipöydässä, jossa arvuutellaan blogin kirjoittajaa. Toisena päivänä minulle on kerrottu varmana tietona blogin tekijä – josta en ole koskaan kuullutkaan. Loppujen lopuksi kirjoittajan henkilöllisyydellä ei liene niin väliä. Saamamme palaute pukee sen sanoiksi: “Olet päästänyt meidät osalliseksi siitä prosessista ja niistä ajatuksista, jotka ovat varmasti kollektiivisia ja koskettavat monia” ja “Taitaa tässä kaikki olla sitä mieltä, että ’minäkin’ olisin tuon voinut kirjoittaa, ihan omasta kokemuksesta." Anonyymius on myös tapa vastustaa Huippuyliopistoon pesiytynyttä cv-kulttuuria. Sillä kun ei ole niin väliä kuka blogista saa kunniaa (tai kuraa), vaan että saisimme yhdessä aikaan keskustelua, tai jopa muutoksia. 

Blogin tekstejä on kommentoitu terävästi ja asiantuntevasti ja olemme julkaisseet tähän mennessä kaikki blogiin tulleet kommentit ja palautteet (osa parin viime viikon aikana tulleista kommenteista oli ohjautunut roskapostikansioon ja siksi julkaistu viiveellä), lukuunottamatta puheenvuoroja, joissa kritiikin kohteena on ollut yksittäisiä nimettyjä tai muuten selvästi tunnistettavia henkilöitä. Linjamme on vastaisuudessakin, että kriittisen tarkastelun kohteena eivät pääsääntöisesti ole yksittäiset henkilöt vaan käytännöt (ks. Tarinoita kriittisyydestä). 

Monia varmaan kiinnostaa, miten Huippuyliopiston johto ja strategistit ovat reagoineet blogiin. No, eivät mitenkään. Se vahvistaa käsitystämme dialogin puutteesta, maineen kannalta epäedullisista asioista vaikenemisesta ja kriittisen keskustelun vaikeudesta yliopistossamme. Toki ymmärrämme, että anonyymin blogin kanssa on vaikea lähteä keskusteluun. Silti toivomme, että tässä blogissa ja myös muilla foorumeilla esille nostamistamme asioista todella käytäisiin yliopistossamme (ja miksei muissakin yliopistoissa) maineenkiillotuksen sijaan aitoa keskustelua. Ja vielä toimittaisiin sen pohjalta niin, että henkilökuntakin (joka ei ole tyhmimmästä päästä) sen ymmärtäisi. Ylevästi ilmaistuna haluamme siis tarjota aineksia monipuoliseen keskusteluun. Vähemmän ylevästi ilmaistuna toimimme vahtikoirana, joka jos ei pure niin vähintään murisee, kun hulluuksia yritetään salaa runtata läpi kulisseissa. Nostakoon karvat sopivasti pystyyn pieni paljastus: vasta osa korviimme kantautuneista kummallisista tarinoista on julkaistu tässä blogissa. 

Henkilökohtaisesti blogi on toiminut minulle myös identiteettityönä ja olen sitä kautta tutkinut ja määritellyt uudelleen suhdettani akateemiseen työhön ja yliopistoon - ja vetänyt omat johtopäätökseni. Moni kaltaiseni pohtii niin omaa työtään, yliopiston roolia kuin työelämän kehitystä yleisemminkin - ja osana tätä pohdintaa toivoo, raivostuu, turhautuu, iloitsee, stressaantuu, nauttii… Vaikka blogin pohdinnat ovat vahvasti juurtuneita yliopistokenttään, ne eivät rajoitu siihen, kuten saamamme palaute kertoo: ”Tavoitatte teksteillänne jotain suurempaa ja niistä heijastuu laajemminkin tämänhetkisen työelämän syviä ongelmakohtia.” Näitä ongelmakohtia tulemme käsittelemään jatkossakin ja - lupaus tulevasta – etsimään myös uusia vaihtoehtoja ja ratkaisuja.