Nokialta Sherwoodiin

Paavo Rautio kuvaa kolumnissaan Nokia, johtajiensa tärvelemä yhtiö (HS 14.9.2013, A5), kuinka Nokian entiset työntekijät arvioivat kriittisesti puhelinten valmistukseen ja myyntiin liittyvää alamäkeä. Aiemmin työntekijät toimivat vapaasti hyvin resurssoidussa ja tiiviissä tiimissä, joka suunnitteli ja rakenteli tuotteita alusta loppuun. Nokiassa päätettiin kuitenkin, että ”kiritetään osaajia pilkkomalla suunnittelu pienille hajallaan oleville tiimeille, jotka voivat kilpailla keskenään”. Tästä seurasi paljon turhaa työtä, eivätkä osaajat saaneet toisistaan tukea. Myös tuoteperheiden yhteensopivuus erilaisiin palveluihin kärsi, joka johti ulkopuoliset palvelukehittäjät etsimään yhteistyökumppaneita muualta. Johdon päätöksillä myös torpattiin monia uusia ideoita, kuten tuolloin aikaansa edellä olleet kosketusnäytölliset puhelimet. Ylhäältä-alas käskytys voimistui, innovatiivisuus hupeni, epäluottamus kasvoi ja tunnelma muuttui. 

En ole työskennellyt koskaan Nokiassa, mutta tarina kuulostaa pelottavan tutulta. Eräässä minulle hyvin tutussa organisaatiossa nimittäin kiritetään osaajia kuin kilparadalla, rakennetaan yhteisöllisyyden sijaan kilpailukulttuuria, fokusoidutaan siten että yhteensopivuus mihinkään muuhun kuin tiettyihin huippujournaaleihin kärsii, lakkautetaan innovatiivisia ja uutta luovia aloitteita (ks. esimerkiksi Robin Hood) ja lisätään kontrollia. Siksi yhdymmekin koulutussosiologi Hannu Simolan huoleen hänen kysellessään mielipidekirjoituksessaan (HS 31.8.2013) kannattaisiko yliopistoilla kokeilla vallitsevan managerialistisen johtamistavan sijaan luottamusta. Simolan mukaan luottamus ei johda tehottomuuteen tai laiskotteluun, vaan siihen että samat asiat tehdään luovemmin, paremmin ja iloisemmin. Tietoperustaisessa ja uutta luovassa organisaatiossa verkostot, luottamus ja vapaus joutaisivat jo korvata ylhäältä-alas johtamisen, kontrollin ja hierarkiat.

Liisa Akatemian Ihmemaassa

Oletko joskus kokenut joutuneesi yliopiston sijaan keskelle omituista ja alati vaihtuvilla pelisäännöillä pelattavaa korttipeliä? Mukaillen Liisan seikkailuja ihmemaassa (Lewis Carroll, 1865) Hanna Timonen (2013) kuvailee absurdein sanankääntein juuri tällaista todellisuutta: ”Pudotessaan kaninkolosta alas ihmemaahan kiltti tyttö ei todellakaan tiennyt, mikä häntä siellä odotti. Kummastusta aiheuttivat niin kuninkaat ja kuningattaret, monenlaiset omituiset eläimet, edestakaisin juoksentelevat korttisotilaat, kuin kummalliset teeseurueetkin, joissa vaihdettiin alituiseen paikkaa.” 

Vilkaisu ihmemaan outoon, vääristävään peiliin “vääntää kasvomme outoon irvistykseen, mutta paljastaa samalla meille asioiden todellisen laidan”, kuvaa Timonen. Käytävillä viipottava uutukaisen valkoinen virka-assistentti manailee “Oi minun turkkiani, oi minun tassujani, voi jänön viiksiä! Hän pistää minut juoksemaan paikasta toiseen, laitoskokoukseen sihteeriksi ja lautakuntien lautakuntaan! Opetusohjelman uudistusta pitää valmistella! Ja tutkimushankekin on päällä! Jos en tässä pärjää niin hän antaa mestata minut, niin totta kuin hännäntöppö on hännäntöppö. Oi, oi, oi!” Valkoinen Kuningatar puolestaan lupaa ihmemaan kiltille tytölle kamarineidon paikan: “Ilomielin otan sinut! Opetusta neljä kurssia vuodessa ja yksi shokkihoitorahoitteinen kehittämishanke!” Herttakuningas ja Herttakuningatar ovat armottomampia: “Aivan väärät menetelmät ja aivan väärä teoriakin! Minähän käskin tehdä tämän toisin! Miten tästä saa yhtäkään huippulehtijulkaisua, sanos se!” 

Kaikessa nurinkurisuudessaan niin kovin osuvalla tarinallaan Timonen kutsuu pohtimaan, kuinka kasvaa itse suuremmaksi kuin se absurdi korttipeli, johon on lähes huomaamattaan sitoutunut. Uskaltaisitko jopa “talloa kortit maahan ja näyttää kieltä perään”? 

Koko jutun löydät täältä (s. 39-57). 

Timonen, Hanna (2013). Kiltin tytöt seikkailut akatemian ihmemaassa. Teoksessa Räsänen, K. (toim.) Tutkija kasvaa ja kehittyy. Aalto-yliopiston julkaisusarja Kauppa + Talous 4/2013.

Arjen vastarintaa

Yliopistojen kasvava managerialismi, eli johtaminen tehokkuuden ja taloudellisuuden kautta, synnyttää hämmästyttävän vähän julkista vastarintaa suhteessa siihen, kuinka paljon siitä käytävillä ja kahvipöydissä purnataan. Gina Anderson (2008) kiinnittää kuitenkin huomiomme näkyvien protestien (kuten lakkojen, ulosmarssien tai sabotaasin) sijaan arjen vastarintaan. Haastattelemalla 30 yliopistotyöntekijää kymmenessä australialaisessa yliopistossa hän kartoitti erilaisia jokapäiväisiä tapoja vastustaa managerialistisia käytäntöjä.

Vastarinta ei aina ole näkyviä tekoja ja käyttäytymistä, vaan henkilön neuvottelua itsensä kanssa omasta (ammatillisesta) identiteetistään. Esimerkiksi Aktiivityttö torjui tietoisesti managerialististen käytäntöjen ja puhetapojen tarjoaman aseman huippusuorittavana huippututkijana ja rakensi oman ammattietiikkansa toisin tekemisen varaan. Myös Andersonin haastateltavista moni torjui tietoisesti vallitsevan ideologian, tuomiten samalla managerialistiset käytännöt uhkana tieteen todelliselle kehittymiselle ja laadulle.

Näkymättömän ja näkyvän vastarinnan välimaastoon mahtuu arjen strategioita, jotka lienevät monille tuttuja. Jotkut kokevat, että on vähemmän kuluttavaa yksinkertaisesti vältellä aikaa vieviä ja turhia käytäntöjä, kuin ryhtyä aktiivisesti vastustamaan niitä. Ehkä sinäkin olet joskus tietoisesti jättänyt väliin kehityskeskustelun, työajanseurantalomakkeen täyttämisen tai julkaisuidesi raportoinnin. Toiset tuumivat, että teen sen mitä on pakko taatakseni rahoitukseni tai urakehitykseni, mutta muuten keskityn olennaiseen. Moni ”unohtaa” osallistua strategiapalaveriin tai ”kadottaa” elektronisen seurantajärjestelmän tunnukset.

Andersonin haastateltavat harjoittivat monin tavoin myös julkista vastarintaa. Osa heistä oli mukana kirjoittamassa kirjoja tai muita julkaisuja, jossa he käyttivät omaa tutkimuksellista osaamistaan osoittaakseen empiirisesti managerialismin sudenkuoppia. Tällaisesta toiminnasta meillä on näyttöä myös Suomessa, jossa esimerkiksi yliopistouudistuksen aikaan laadittiin kriittisiä puheenvuoroja muutoksen käytännöistä ja vaikutuksista. Myös monet Huippuyliopistolaiset pohtivat kirjoituksissaan aktiivisesti tutkimustyötä ja sen edellytyksiä nyky-yliopistossa. 

Osa Andersonin haastateltavista kertoi opetustyössään laajentaneensa pedagogista rooliansa vastarinnan tekoihin, jolloin he hyödynsivät opetus- ja ohjaustilanteita osoittaakseen myös opiskelijoille mitä ryhmäkokojen kasvattaminen, opettajien vähentäminen ja koulutusohjelmien rahoituksen leikkaaminen tarkoittaa. Jotkut rohkeat myös vastustivat julkisesti johtoa, mutta kokivat jälkeenpäin tulleensa joko sivuutetuiksi tai leimatuksi hankaliksi. Laajemmat julkiset ja organisoidut protestit loistivat poissaolollaan, niin australialaisissa yliopistoissa* kuin meillä Huippuyliopistossakin. Tämä lienee heijastusta akateemisen työn kasvavasta yksilökeskeisyydestä, kiireestä ja epävarmuudesta.

* Sittemmin ks. Tuulahdus Australiasta.

Anderson, Gina (2008). Mapping Academic Resistance in the Managerial University. Organization, 15(2), 251-270.

Riittämättömyydestä ja menestyksestä

Millainen on menestyvä ja oikeanlainen yliopistolainen? Tätä kysymystä Louise Archer (2008) lähti tutkimaan haastattelemalla kahdeksaa nuorehkoa eri alojen tutkija-opettajaa brittiläisissä yliopistoissa. Häntä kiinnosti erityisesti, kuinka nämä 30-35 –vuotiaat tutkijat asemoivat itseään suhteessa käsityksiin oikeanlaisesta akateemisesta työstä ja menestymisestä siinä.

Kaikilla tutkimuksen osallistujilla oli kokemusta riittämättömyyden ja ‘vääränlaisuuden’ tunteista, joita vahva suorituskeskeisyys aiheutti. Osa tutkittavista ei vielä ollut ehtinyt rakentaa kattavaa julkaisuportfoliota ja he kokivat tämän kyseenalaistavan heidän akateemisen arvonsa. Yksi haastateltavista esimerkiksi kertoi, kuinka hänen pedagogisilla taidoillaan ja hiljattain valmistuneella, huolellisesti tehdyllä väitöskirjallaan ei ollut mitään merkitystä, koska hän ei voinut listata ansioluetteloonsa riittävästi artikkelijulkaisuja. Toinen haastateltava kertoi paineesta hankkia ulkopuolista tutkimusrahaa ja kuvaili omaksuneensa hyvin teollisen asenteen rahan jahtaamiseen. Yhteistä tutkittaville oli kokemus siitä, ettei tilaa kasvaa ammattilaiseksi ollut, kun jokaisen piti jo starttiviivalla olla valmis sprintteri (tai joskus paremminkin maratoonari). Haastateltavat myös kritisoivat ammatillisen kasvun mahdollistavien tukiranteiden puutetta: tuloksia odotettiin syntyvän, vaikkei mahdollisuuksia menestykseen lyhyissä ja epävarmoissa työsuhteissa tarjottu.

Lyhytaikaisilla määräaikaisilla sopimuksilla työskentelevät tutkija-opettajat pohtivat epävarmuuden vaikutuksia elämäänsä ja ammatilliseen identiteettiinsä. Osa projektitutkijoina työskennelleistä haastateltavista oli sivuutettu työyhteisön täysivaltaisina jäseninä. Välillä hienovaraisetkin arjen käytännöt saivat heidät tuntemaan itsensä akateemisen hierarkian alimmaksi kastiksi. Erityisesti naistutkijat kokivat myös ulkoisen olemuksensa vaikuttavan siihen, kuinka vakavasti heihin suhtauduttiin. Moni tuli kohdelluksi ennemmin opiskelijana kuin tutkijana ja joutui pohtimaan hieman hullunkurisiakin pukeutumiseen ja ulkonäköön liittyviä asioita. 

Omaa ammatillista identiteettiään rakentaessaan tutkimukseen osallistuneet tutkija-opettajat korostivat - ehkä vastareaktiona ulkoisiin paineisiin - tutkimustyötä periaatteellisena ja henkilökohtaisena projektina, jossa korostuivat älylliset haasteet, kriittisyys ja etiikka. Kukaan heistä ei määritellyt menestystä ja se ehtoja välineellisesti ja urakeskeisesti, vaan mielekästä työtä, onnellisuutta ja itsenäisyyttä painottaen. Samanaikaisesti he olivat kipeän tietoisia, etteivät nämä eväät kanna pitkälle akateemisessa urapelissä. Toisaalta myös kilpailussa pärjääminen vaati strategioita, jotka rapauttivat ammatillisuuden kokemusta. Yksi haastateltavista esimerkiksi kertoi, ettei hän koskaan hukannut aikaa kokonaisten artikkelin lukemiseen, vaan lähinnä silmäili otsikot ja abstraktit, vaikka juuri tämäntyyppinen tehokkuuteen tähtäävä toiminta heikensi hänen omaa käsitystään itsestään 'oikeana tutkijana'.

Manageralistisessa kilpailuyliopistossa tutkijuuden tila käy yhä kapeammaksi. Yhä harvempi meistä mahtuu tai haluaa kuristaa itseään tähän muottiin. Samalla menestyksestä tulee sekä himoittu että vastustettu identiteetin ulottuvuus, kun se toisaalta tarjoaa pysyvyyttä ja turvaa tehdä työtä, mutta toisaalta edellyttää toimintatapoja, jotka syövät mielekkyyttä.

Archer, Louise (2008). Younger academics’ constructions of ‘authenticity’, ‘success’ and professional identity. Studies in Higher Education, 33(4), 385-403.

Terveisiä perheestä

Lainsäädännöstä, tasa-arvosuunnitelmista ja naisten tutkijanuraa edistävistä hankkeista huolimatta Tieteentekijöiden liiton kysely tämän vuoden keväältä osoittaa, että nuoret tutkijanaiset “joutuvat yhä valitsemaan työn ja äitiyden välillä”.

Kolmasosa kyselyyn vastanneista nuoremmista tutkijoista arvioi, että yliopisto ei työyhteisönä tue perheen ja työelämän yhteensovittamista. Käytännöt esimerkiksi määräaikaisten työsuhteiden (jossa valtaosa perheenperustamisikäisistä yliopistolaisista lienee) pidennyksistä perhevapaiden ajalta ovat sekavia. Kyselyyn vastanneista perhevapaita käyttäneistä yliopistolaisista lähes neljännes ei ollut saanut perhevapaan ajalta vastaavaa pidennystä määräaikaiseen työsuhteeseen.

Havainnollistetaan tilannetta esimerkillä. Oletetaan, että työskentelet tutkijana yliopistossa ja tulet raskaaksi. Määräaikaista työsuhdettasi on äitiyslomasi alkaessa jäljellä vuosi. Olet hyvässä asemassa, jos yliopisto lupaa sinulle äitiys- ja vanhempainvapaan mittaisen pidennyksen työsuhteeseesi. Jos palaisit töihin heti vanhempainvapaan loppuessa (eli lapsesi ollessa hieman alle vuoden ikäinen), sinulla olisi tällöin jäljellä noin vuoden mittainen työsuhde. Jos kuitenkin päättäisit jäädä vanhempainvapaan jälkeen vuodeksi hoitovapaalle (siis siihen asti kun lapsesi on hieman alle kaksivuotias), ei sinulla enää olisikaan työsuhdetta johon palata, koska hoitovapaa on “syönyt” vanhempainvapaasi osalta saamasi pidennyksen. Sen sijaan jos satut olemaan niitä onnekkaita, jotka työskentelevät Suomen Akatemian tutkijatohtorina, rahoituskauttasi pidennettään äitiys- ja vanhempainvapaan ohella myös vuoden verran hoitovapaan osalta (Hyvä Akatemia!). 

Tässä kohtaa yksi jos toinenkin joutuu miettimään, miksi samassa yliopistossa eri rahoituslähteillä työskentelevät henkilöt ovat näin merkittävän asian suhteen eriarvoisessa asemassa. Kaikista parhaassa asemassa on toki se harvinainen pysyvässä työsuhteessa oleva perheenperustaja, joka voi harjoittaa perhevapaita juuri niin kauan kun kantti kestää pysyä sivussa oman alan peleistä. Tosin erilaiset tenure-väliarvioinnit saattavat rassata myös tällaista henkilöä. Moni tutkija ei nimittäin uskalla heittäytyä perhevapailla kokonaan eroon työstä. Näin totesi myös eräs kyselyyn vastannut tutkijanainen: “Ei tämänkaltaisessa työilmapiirissä yksinkertaisesti ole varaa olla kotona vuotta tai useampaa vuotta. Sen jälkeen olet auttamatta ulkona.”

Tiina Tutkijakin väänsi äitiyslomillaan artikkelirevisioita, kävi konferensseissa, piti satunnaisia luentoja ja arvioi muiden artikkelikäsikirjoituksia - jotta hänellä olisi saumaa saada pian perhevapaan jälkeen päättyvään työsuhteeseensa jatkoa. Ei hän tästä varsinaisesti kärsinyt, toisinaan oli suorastaan mukavaa virkistää mieltään työasioiden parissa. Pitkään hän jopa ajatteli, että yliopisto on perheellisen näkökulmasta ihannetyöpaikka: työaika joustaa, työtä voi tehdä yhtä lailla työpaikalla kuin kotona ja tehtävät ovat itsenäisesti jaksotettavissa. Urallaan edetessä ja vaatimustason kasvaessa hän kuitenkin joutui toteamaan, että työaika kyllä joustaa, nimittäin ylitöihin. Työn itsenäinen jaksottaminen taas alkoi muistuttaa kaaoksesta selviämistä. Ajoittainen kotitoimistolla työskentely sentään pitää yhä pintansa, tosin yhä enemmän sen vuoksi, että työpaikalla on yhä vaikeampi viihtyä ilmapiirin kiristyttyä.

Ja lapset ne kasvavat, hups vaan…

Lue lisää: http://www.tieteentekijoidenliitto.fi/news/733

Kehossa, mielessä, sydämessä

Huippuyliopiston jättänyt Aktiivityttö käynnistelee yliopistonjälkeistä elämäänsä. Huippuyliopistoa ei kuitenkaan ole aivan helppoa karistaa kannoiltaan ja kehostaan. Aktiivityttö joutuu erikseen muistuttamaan itseään, ettei hänen tarvitse enää uusintaa lukuisia vuosien varrella rutinoituneita käytänteitä uudessa arjessaan. 

Kun sähköpostin merkkiääni piippaa puhelimessa, Aktiivitytön olemus muuttuu levottomaksi ja keskittyminen katkeaa - voihan postilaatikkoon olla kilahtanut jokin tärkeä, äkillistä huomiota vaativa ja lisää työtä teettävä viesti johdolta, kollegalta tai opiskelijalta. Innostusta, jännitystä ja stressiä tihkuva aalto on juuri pyyhkäisemässä hänen lävitseen, kun hän oivaltaa että itseasiassa kukaan ei enää voi vaatia häneltä yhtään ideaa, ajatusta, arviointia, lomakkeen täyttämistä, ohjetta, neuvoa, raporttia, kuuliaisuutta, mitään muutakaan. Hänellä ei itseasiassa edes ole velvollisuutta käyttää koko sähköpostia, ellei häntä satu huvittamaan. Ensitöikseen hän poistaa puhelimestaan sähköpostin merkkiäänen. 

Kun Aktiivityttö eksyy vielä kerran selaamaan Huippuyliopiston tietokantoja, hän tekee mielessään vertailua kollegoidensa “huippujulkaisujen” määrästä (ai, ei tuollakaan ollut tuota enempää artikkeleita… No tuolla on kyllä paljon enemmän kuin minulla…) ja vertailukohteesta riippuen tuntee kehossaan joko ahdistavaa riittämättömyyttä tai piilevää ylemmyydentuntoa. Vaikka hän tietää, ettei hänen arvoansa enää mitata huippuartikkelien määrässä, hänen on vaikea päästää irti asetelmasta, joka häneen on vuosien varrella iskostettu, ja mielihyvästä, jonka tässä asetelmassa pärjääminen väistämättä tuottaa. 

Kun Aktiivityttö käy illalla nukkumaan, hän vilkaisee herätyskelloa ja laskee automaattisesti montako tuntia ehtii tänä yönä nukkua, jotta ehtii ajoissa töihin, jotta ylitöistä pullisteleva tehtävälista lyhenisi edes piirun verran, jotta lapset eivät joutuisi olemaan liian pitkiä päiviä hoidossa, jotta hän olisi hyvä ja tehokas ihminen. Kunnes hän muistaa, että hänhän voi aivan itse päättää mihin aikaan hän seuraavana aamuna herää. Hänellä ei ole kiire bussiin, vaan hän ehtii kammata koululaisensa hiukset, lukea päivän lehden, valmistaa uunipuuron. Hän voi katsoa ikkunasta ulos ja päättää auringon asennosta, aloittaako töiden parissa heti aamusta vai ryhtyäkö ensin puutarhatöihin. Ja vaikka hän työskentelisikin lopulta vain muutaman tunnin, hän tuntee saaneensa enemmän aikaan kuin kokonaisessa työpäivässä Huippuyliopistossa.

Aktiivityttö ei ole toimeton. Hän tekee edelleen työtään mutta ei enää alista itseään hallintakäytännöille joissa häntä mitataan, pisteytetään, arvioidaan, luokitellaan, vertaillaan ja pelkistetään. Tai niin hän luulee, huomatakseen että yli vuosikymmenen yliopistotyön jälkeen erilaiset hallintakäytännöt ovat yllättävän lujassa – asentoina, reaktioina ja tunteina kehossa, mielessä ja sydämessä. Vapautumisen tiellä hän on vasta alussa.

Indikaattorionni

Huippuyliopistoblogin lukijoiden suureksi helpotukseksi voimme paljastaa, että yliopistoomme pesiytynyt arviointi- ja mittauskulttuuri ei suinkaan ole mielivaltaista. Yhä useampaan asiaan alkaa nimittäin löytyä liuta yksityiskohtaisen tarkkoja kriteereitä, mittareita ja indikaattoreita. 

Ensimmäinen esimerkkimme ovat Huippuyliopistossa laaditut avainsuoritusindikaattorit (jep, olemme ihan tosissamme tuon sanahirviön kanssa). Avainsuoritusindikaattoreilla mitataan toiminnan laatua ja kehittymistä. Tutkimuksessa strategisia avainsuoritusindikaattoreita ovat muun muassa julkaisujen laatu, kilpailtu tutkimusrahoitus ja palkinnot. Kouluissa on määritelty myös omia, sisäisiä avainsuoritusindikaattoreita, joissa tarkennetaan mitkä journaalirankingit huomioidaan artikkelien laskemisessa. Koulutuksessa strategisiin avainsuoritusindikaattoreihin kuuluu opetuksen laatu, jota mitataan esimerkiksi kurssipalautteen arvosanoilla ja pedagogisen koulutuksen suorittaneiden opettajien osuudella. Koulukohtaisesti mitataan myös tutkintoja ja ulkomaisten vaihto-opiskelijoiden osuutta. Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden strategisia avainsuoritusindikaattoreita ovat – kumma kyllä - lähinnä taloudelliset määreet. Koulukohtaisesti yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta kertovat myös opiskelijoiden työllistyminen, palkkataso ja mediaosumien lukumäärä. (Liekö meillä puutteita ymmärryksessämme, mutta emme aivan suoralta kädeltä hahmoita, miten valmistuneiden palkkataso “indikoi” yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Myös mediaosumien laskeminen herättää kysymään, mitä mediaosumien lukumäärä lopulta kertoo yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta, jos "osumien" sisältöön ei kiinnitetä huomiota.) 

Toinen esimerkkimme on käsiimme kantautunut luonnos, jossa hahmotellaan tenure track –professoreiden valinta- ja ylennyskriteereitä. Päästäksesi vaikkapa Associate Professoriksi sinua arvioidaan sekä tutkimuksellisen kokonaistuottavuutesi että tutkimuksesi laatutason perusteella. Laatutasosi tulee olla “erittäin hyvä”, joka tarkoittaa esimerkisi kauppakorkeakoulun tapauksessa artikkeleita ABS-listan neloskategoriassa, JUFO-listan kolmostasolla tai autuaaksi tekevällä FT45-listalla. Määrällisesti sinulla tulee olla vähintään kuusi riittävän korkealle rankattua julkaisua. Parhaat rankingtulokset tuplataan ja artikkeli esimerkiksi FT45-listan lehdessä lasketaan kahdeksi julkaisuksi. Jos haluat “erittäin hyvän” sijaan osoittaa “erinomaisuutta”, sinulla tulee olla “useita” julkaisuja arvostetuimmissa journaaleissa. Ehkäpä joku fiksu matemaatikko voisi jopa laatia meille kaavan julkaisupanoksen kätevään optimointiin? 

Selkeät ja läpinäkyvät kriteerit ovat luonnollisesti hieno juttu. Blogiin tulleiden kommenttien ja kertomusten perusteella ehdotamme julkikirjattavaksi myös muutamia päätöksenteon kannalta olennaisia, toistaiseksi virallisista ohjeista puuttuvia indikaattoreita:

• Tutkimuksesi strateginen painopisteaste, eli kuinka lähellä tutkimuksesi on laitoksella vahvassa asemassa olevien professorien omia tutkimusagendoja.
• Henkilökohtainen suhdeindikaattori, joka osoittaa kaveruutesi asteen dekaanin tai jonkin muun merkittävän henkilön kanssa, ja siten myös ansaitsemasi kulissientakaisen lobbauksen määrän.
• Ulkomaalaisuusmuuttuja (mitataan asteikolla 0/1). Huomioithan, että muuttujan arvo 1 kääntyy eduksi tilanteessa, jossa päättävillä tahoilla on intressi saada ulkomaalaisen henkilökunnan osuutta kuvaava prosenttiluku kauniimmaksi. Toisaalta se koituu haitaksi tilanteessa, jossa laitoksella pedataan paikkoja omalle väelle, joka tenure-järjestelmän myötä uhkaa pudota pihalle koko talosta. 
• Arvokuuliaisuusyhtälö kertoo, kuinka sitoutunut olet yliopistomme arvoihin, visioon ja strategiaan. Olethan siis jo pakannut matkalaukkusi maailmanluokkaan? Ennen lähtöä muista myös kysyä läheisiltäsi, mitä mieltä he ovat tulevista ympäripyöreistä työpäivistäsi.

P.S. Osataan sitä tehdä päätöksiä muuallakin.