Huippuyliopistoblogissa on toistaiseksi korostunut yhteiskuntatieteellinen näkökulma. Tämän vuoksi valitsimme seuraavaksi haastateltavaksemme Lasse Luonnontieteilijän. Vaikka Lasse ei työskentele Huippuyliopistossa, hän tietänee yhtä sun toista täällä peräänkuulutetusta "maailmanluokan tutkimuksesta", onhan hän julkaissut tutkimuksiaan maailman arvostetuimmissa tiedelehdissä Sciencessa, Naturessa ja PNASissa. Lasse jakaa kanssamme ajatuksiaan luonnontieteellisestä tutkimustyöstä ja sen organisoinnista.
Mitä tutkimustyö sinulle merkitsee?
Niin kuin vaimoni sanoo: työ ja harrastus samassa. Ei siitä juuri koskaan eroon pääse, mutta en koe sitä paineena. Hyviä ideoita tulee vaikkapa metsässä kävellessä. Joskus sitä on hieman poissaoleva, kun ajatukset muhii, mutta siihen kai on totuttu. Älyllinen tutkimustyö on ammattina etuoikeus, toimintaa veronmaksajien rahoilla, ja siksi tutkijoiden työaika voikin olla pitkä (mutta vapaa).
Mitkä ovat mielekkään tutkimustyön edellytykset?
Tutkimustyössä tulee olla pitkäjännitteistä turvaa. Gradu- ja väitöskirjavaiheessa määräaikaisuudet ovat eri asia, mutta sen jälkeen tarvitaan pitkäjännitteistä tukea, esimerkiksi pitkäaikaisia tutkimusapurahoja, vaikka ei vielä olisikaan kyse pysyvistä toimista. En ole kovin innostunut tenure trackeista; miten niistä henkilöistä tarpeen vaatiessa päästään eroon? Helpompi olisi, jos kaikki olisivat säännöllisesti samalla viivalla. Tutkijat kypsyvät eri vauhtia, eikä mikään takaa että nuorena putkeen laitettu on yhtä innovatiivinen parikymmentä vuotta myöhemmin kuin hitaammin kypsyvä tutkija. Hyvään tutkimukseen tarvitaan myös riskirahoitusta – ei pidä tuomita ja rankaista jos kaikki ei onnistukaan.
Miten akateeminen maailma on muuttunut pitkän urasi aikana?
40 vuotta sitten oli tietenkin leppoisampaa. Ei virkoja ja muita paikkoja sen enempää ollut, mutta asenne oli erilainen. Tiede Suomessa oli huomattavan sisäänlämpiävää silloin - esimerkiksi ulkomaan kongressimatka oli jotain ihmeellistä. Onneksi alkuvuosien ohjaajani oli alansa tunnetuimpia tutkijoita maailmalla, ja vaikka hän itse ei juurikaan matkustellut, sain itse kasvaa alusta lähtien kansainväliseen tieteeseen. Kun sitten aikanaan 1980-luvun lopulla, oltuani jo ulkomailla, sain viran kotimaassa, sisäänlämpiävyys kuitenkin vielä yllätti. Jos aioit valtion tutkimuslaitoksessa esimerkiksi julkaista ulkomaisissa sarjoissa, piti pyytää johdolta lupa - toisin kun nykyään, kun meitä oikein potkitaan kansainväliseen julkaisemiseen.
Tietotekniikan kehittyminen on suurin muutos. Kun nuorena miehenä 1970-luvulla tein tutkimuksia syrjäseuduilla, sain ehkä yhden kirjeen ja puhelinsoiton viikossa. Nyt kännykkä pirisee ja mailit pitää katsoa aamuin illoin, vaikka kuinka korvessa olisi. Olen itse vielä kokenut ne ajat, kun hienossa kirjoituskoneessa oli yksi korjausnäppäin. Ja kun kirjoitti normaalin jutun, kaikkiaan vaikkapa 50 sivua, niin eipä muuta kuin kirjoittamaan samat 50 sivua kokonaan uudelleen korjauskierroksen jälkeen. Tämä saattoi toistua useita kertoja. Eipä siis ihme että tuottavuus on parantunut! Vaikka ensimmäiset pöytätietokoneet olivat yksinkertaisia (ensimmäisessä koneessani oli 64 k muistia), niin niiden vaikutus kirjoittamisen filosofiaan räjäytti tajunnan. Mitähän nykynuoriso sanoisi, jos joutuisi kirjoittamaan kalkkeeripaperin kanssa samoja kymmeniä sivuja moneen kertaan ilman kopiokoneita tai copy pastea.
Paljon on siis muuttunut 30 - 40 vuodessa ja pääsääntöisesti parempaan suuntaan. Ennen vanhaan koulukuntaerot kansainvälisesti olivat jyrkempiä eivätkä ihmiset tunteneet toisiaan. Nykyään voidaan juoda kaljaa iloisesti yhdessä, vaikka oltaisiin asioista eri mieltä. Myös yksinäisten susien aika alkaa olla ohi. Toki jotkut "superstarit" keräävät ympärilleen hyviä ryhmiä, mutta luonnontieteellinen tutkimus ainakin EU-projekteissa on paljolti avointa ja luottamusta edellyttävää yhteistyötä. Känkkäränköiksi tiedetyt jäävät rannalle – koska hyvä tutkijoita on paljon, niin valitaan tasavertaisista ehdokkaista yhteistyökykyisiä ja sosiaalisen asiallisia.
Miten akateemista työtä tulisi johtaa (tai olla johtamatta)?
Olen itse käynyt läpi koko putken: nuoresta ”opiskelijaorjasta” väitöskirjantekijäksi, väitelleeksi nuoreksi tutkijaksi, virkatutkijaksi, professoriksi ja isojen EU-projektien johtotehtäviin. Luulen omien kokemuksieni perusteella vieläkin aika hyvin ymmärtäväni nuoria tutkijoita. Nuoret hallitsevat tietotekniikan ja aineistojen käsittelyjen paremmin kuin minä, mutta toisaalta minulla on kokemukseni, näkemys tieteenalastani ja sen historiasta, ja kansainväliset verkostot. Nämä kaikki yritän siirtää eteenpäin. Olisikin hyvä, jos nuoret tutkijat ehtisivät tehdä vanhempien kanssa yhdessä työtä - eikä niin, että vanha jää eläkkeelle ja uusi ummikko tulee ihmettelemään, mitä pitäisi tehdä. Monilla aloilla nykyinen rekrytöintipolitiikkaa estää tai ainakin haittaa hiljaisen tiedon siirtymistä eteenpäin.
Eräs Helsingin yliopisto jo edesmennyt rehtori totesi kerran (suunnilleen näin): opettaminen on mielenkiintoista työtä – fiksut oppivat vaikka et opettaisi, ja tyhmät eivät opi vaikka tekisit mitä tahansa. Tapaan sanoa tutkijoilleni, että en vahdi tai sensuroi työtänne, mutta kertokaa minulle mitä teette ja pitäkää minut ajan tasalla, jotta minä asemassani ja verkostoillani voin auttaa teitä oikealla hetkellä. Ihmiset ovat myös hyvin erilaisia, jotkut kaipaavat enemmän ohjausta kuin toiset. Säännölliset, esimerkiksi viikottaiset tai kuukausittaiset ryhmäpalaverit ovat joka tapauksessa hyväksi. Eipä juuri kukaan kehtaa tulla säännölliseen palaveriin kertomaan, ettei ole tehnyt mitään, ja mahdolliset ongelmat havaitaan ajoissa.
Vaikka korostan kansainvälisyyttä, niin en missään nimessä tarkoita mitään apinoimista muualta, vaan terveestä suomalaisesta itsetunnosta lähtevää suomalaisen mallin esiintuomista. Suomessa ei ole rahaa jenkkihuippuyliopistojen lailla ja tuo puute täytyy korvata suomalaisella sujuvuudella. Vaikka monet eivät sitä usko, niin Suomen suuri ja kiistaton etu tutkimuksessa on hallinnon ja byrokratian vähäisyys moneen muuhun maahan verrattuna - ainakin vielä, vaikka kehitys kulkee huonompaan suuntaan. Hallinnon sujuvuutta pitää vaalia ja muistaa aina, että tiedehallinto on vain tutkimusta varten.
Millaisia ohjeita antaisit tutkimusuraansa aloittavalle noviisille?
Kannatan luovaa laiskuutta, koska rentoutuminen lisää älyllistä tuottavuutta. Itse saan parhaat ideani luonnossa. Aina ei siis tarvitse näyttää supertehokkaalta työhuoneessaan. Kuuluisa amerikkalainenkin suuri työaika on usein enemmän näyttäytymistä kuin tehokasta työskentelyä.
Käy kongresseissa ja tutustu alasi nuoriin tutkijoihin ja verkostoidu. Siitä on suurta hyötyä myöhemmin, kun tuntee alansa toimijat maailmanlaajuisesti. On aivan eri fiilis olla mailiyhteydessä henkilöön, jonka on tavannut, jonka jopa tuntee, kuin yrittää selvitellä asioita umpioutojen kanssa. Tosin voi olla, että energiakysymysten vuoksi nykyisen kaltainen maailmanlaajuinen reissaaminen tulee huomattavasti vähenemään.
Kirjoittamisessa vaikeinta on aloittaminen. Kokeile erilaisia rutiineita kirjoittamisen aloittamiseksi ja jos löydät sellaisen, josta homma tuntuu helpoimmin lähtevän liikkeelle, niin kehitä sitä. Valitettavasti nykyään ei suosita monipuolisuutta opinnoissa, vaikka siitä olisi paljon hyötyä. On vain liikaa putkiajattelua ja höpinää opiskeluajoista. Minusta kannattaa miettiä myös aivan toisten alojen kursseja. Itse kuljeskelin filosofian ja tilastotieteen kursseilla, vaikka ne eivät mitenkään alaani kuuluneet. Kannattaa myös osallistua alansa kansainvälisille kursseille.
Muista varoa byrokratiaa, joka voi antaa varsinkin nuorelle tutkijalle valheellisen vallantunnon. Tietenkin pitää hoitaa oman toimen tehtävät, mutta älä änkeä joka paikkaan. Vaikka tutkimus vie paljon aikaa, vaali myös muita asioita ja harrastuksia - niiden jättäminen kiireen vuoksi on huono tekosyy. Lapsia kannattaa tehdä ja ajoissa, sieltä se elämän motivaatio löytyy. Suomessa onneksi tasa-arvo on edistynyt ja vaikkapa Akatemian nykypolitiikka on parempaan päin. Sen puolesta kannattaa kuitenkin aina pitää ääntä.
Loistava blogi ja harvinaisen näkemyksellinen kirjoitus!
VastaaPoistaHarmi vain, että Aallokon todellisuus on vähän toisenlainen.
Tutkimustyö on ammattina etuoikeus, kun sitä leimaa avoimuus ja rehellisyys. Mutta Aallossa esimerkiksi Halli-työajankohdennusjärjestelmään ei saa virallisen ohjeistuksen mukaan syöttää todellisia tehtyjä työtunteja vaan työtunnit pitää sepittää siten, että Halli-mittarit saadaan näyttämään "oikein". Työtuntien luova kirjaaminen kuitataan yleensä "talon tapana", jota perusteellaan ulkoisilla vaatimuksilla ja sillä että niin on tehty aina ennenkin.
Voidaan kuitenkin kysyä että, jos työaika mitataan tahallaan väärin, niin entäs ne muut tässäkin blogissa usein kritisoidut mittarit? Mitataanko nekin tahallaan väärin? Vai päästäänkö haluttuun lopputulokseen helpommin valitsemalla suoraan "väärät" mittarit?
Mitä arvoa on mittaamisella, jos mittaaminen tehdään tahallaan väärin?
Tutkijoiden työaika voi olla pitkä mutta ketään ei oikeasti kiinnosta tutkijoiden todelliset työtunnit: huippuopistossa tärkeää on vain se että ne on kohdennettu "oikein".
Tahallaanväärinmittaamistekniikan korkeakoulun henkilösivukulukerroin vuonna 2011 oli 53% ja yleiskustannuskerroin 80% projektilta maksetuista palkoista ja palkkojen sivukulujen määrästä. Jos tutkijan (tai siis "tohtorikoulutettavan") työtehtäviin kuuluu lisäksi 20% opetusta, jota ei voi kohdentaa mihinkään, nousee kokonaiskustannuskerroin tuonne 3,5 hujakoille, jos oletetaan että opetukseen käytetty aika on todellisuudessa projektilta pois. Usein näin ei ole ja opetusta annetaan ns. talkootyönä mikä vasta onkin huippumotivoivaa.
Onneksi huippututkijan leipä on kapea, sillä muuten kenelläkään ei olisi varaa tilata tutkimusta tällaisilla kertoimilla.
Tutkimustyötä on tehty perinteisesti veronmaksajien rahoilla, mutta Aallokossa maksetaan nyt myös tutkimuksen tekemättäjättämisestä vakinaisille tutkijoille tarjottavien eropakettien muodossa. Eropaketti vastannee vuoden palkkaa mutta eropaketeista tai niiden yksityiskohdista ei saa puhua (se siitä avoimuudesta).
Parhaat tyypit, joilla on "oikeitakin töitä" tiedossa, nappaavat paketit ja nauravat matkalla pankkiin. Suuri vaihtuvuus tavallaan kuuluukin yliopistomaailmaan ja parhaiden resurssien vapautuminen muihin tehtäviin voidaan nähdä myös erittäin positiivisena asiana mutta pitääkö siitä vielä erikseen palkitakin?
Miten ihmeessä tähän on oikein tultu?
P.S. pahoin pelkään että varsinainen rysäys on vasta tulossa.
Edellä keskusteltiin työajan laskennasta. Kerronpa käytännön esimerkin tyypillisestä EU-projektista. Varmasti monille tuttua, mutta jostain syystä hallintoihmiset ovat melkein aina monttu auki, kun nämä tosiasiat kerrotaan.
VastaaPoistaTyypillisessä projektissa FP 7:ssä (FP = puiteohjelma) 75% on EU-rahoitusta, 25% omaa kontribuutiota. Normaalisti se oma osuus lasketaan esim. vastuututkijan työaikana eli palkkana kerrotuna sotulla ja yleiskustannuskertoimella, joka nykyisessä ahdingossa nousee koko ajan. Jos esim. vastuututkija on professori, niin yhden kuukauden omavastuuosuus pyörii jossain 15 000 - 20 000 euron kieppeillä. Jos vuotuinen EU-osuus on vaikkapa 100 000, niin pari kuukautta työaikaa riittää tuon omavastuun kattamiseen. Useimmiten projektiin osallistuu ainakin toinen vakituinen tutkija, jolloin em. professorin omavastuuosuus voi olla vaikka kuukauden. Todellisuudessa - tietenkin - professorin työaika projektiin, varsinkin jos kyse on kansainvälisestä huippuprojektista, voi olla 6 kuukautta. Mutta viralliseen työaikalistaukseen merkitään tuo budjetin mukainen työaika. Todelliset työajat menevät muille hankkeille. Tämä johtuu siitä, että kaikesta alkuperäiseen budjettiin merkityn työajan ylittävästä osasta laitos ottaa ylimääräiset (!!) overheadit. Jos siis ilmoittaisi todellisen työajan, laitos/hallinto kaapppaisi huomattavan osan varsinaiseeta tutkimusrahasta, jolloin voisi hankkia paljon vähemmän tarvikkeita tai palkata paljon vähemmän tutkimusapulaisia. Kuka omilla aivoillaan ajatteleva tutkija sortuisi tällaiseen tyhmyyteen! Systeemi siis pakottaa jatkuvaan työaikahuijaukseen. Tämä on kaikkien tiedossa, paitsi joidenkin hallintoihmisten. Jos ilmoittaisi oikean työajan ja menettäisi hallinnolle huomattavan määrän rahaa, niin sen seurauksena voisi tehdä paljon vähemmän EU-sopimuksessa luvattuja töitä, ja voisi siksi vielä saada sanktioita EU:lta. TÄRKEIN SÄÄNTÖ: koskaan ei pidä ilmoittaa todellista työaikaa, vaan ilmoittaa tiukasti budjettisopimuksen mukainen työaika.
Huhut kertovat, että EU:ssa on tajuttu ongelma ja että tulevassa Horizon 2020 - ohjelmassa harkittaisiin paluuta nk. flat rate-systeemiin, mikä toimi vielä FP 6:ssa.