Tiina Tutkijan kesäkirje

Huippuyliopiston johdolla on tapana lähettää koko henkilökunnalle vuosittain kesäkirje, jossa kerrataan tapahtuneita uudistuksia, kiitellään tehdystä työstä ja varaudutaan tuleviin haasteisiin. Päätimme, että myös Huippuyliopistoblogin on syytä lähestyä lukijoitaan kesäkirjeellä, joka toimii myös jonkinlaisena välitilinpäätöksenä. 

Perustin Huippuyliopistoblogin vajaa puoli vuotta sitten hetken mielijohteesta syntyneenä kokeiluna. Saamani palaute blogin alkumetreillä oli kuitenkin niin rohkaisevaa (”Tätä täytyy saada lisää!”), että kokeilu muuttui vaivihkaa määrätietoisemmaksi toiminnaksi. Enää kysessä ei ole mikään yksittäinen mielijohde, vaan kollektiivinen ja sinnikäs työ paremman yliopiston ja mielekkäämmän (akateemisen) työn puolesta. 

Tähän työhön ovat osallistuneet lukuisat kollegat, tutut ja tuntemattomat, blogissa ja sen ulkopuolella. Sosiaalisessa mediassa blogi elää omaa elämäänsä ja se on noteerattu myös printtimediassa, ensin Aino-ylioppilaslehdessä ja eilen Helsingin Sanomissa. Korviimme on myös kantautunut, että blogin mainoksia leviää eri kampuksilla – kiitos tuntemattomille apureillemme. Näkyvyys ei toki ole mikään itseisarvo, mutta koska uskomme olevamme tärkeän ja yhteiskunnallisesti merkittävän asian kimpussa, toivomme saavamme aikaan keskustelua. 

Haluan käyttää näkyvyyttämme myös nostaakseni esille akateemista maailmaa, yliopistoja, tutkimustyötä ja niiden muutoksia käsittelevää mielenkiintoista tutkimusta. “Nautin erityisesti näistä poiminnoista alan kriittisistä artikkeleista”, kommentoi eräs lukijamme. Aiomme siis jatkossakin nostaa esille kiinnostavia puheenvuoroja, jotka eivät aina saa ansaitsemaansa huomiota. Vaikka oma tutkimusalani ei liity yliopistotyöhön tai akateemiseen maailmaan, olen silti mielessäni ihmetellyt, että teinpä sitten vuosikaudet antaumuksella väitöskirjaani, jonka luki ehkä parisataa ihmistä. Sitten ryhdyin kirjoittamaan blogia, jota luettiin muutamissa kuukausissa parikymmentätuhatta kertaa… Ehkä tämä on sitä sosiaalisen median voimaa, josta nykyään paljon puhutaan. Se on myös viesti tutkimusmaailmalle: tutkimusta ei tehdä akateemisten piirien omaksi jargoniksi tai pelinappulaksi, vaan ihmisiä ja yhteiskuntaa varten. 

Henkilöllisyydestäni (alter egoineen) on käytävillä kuultu monenlaista spekulaatiota – ja moni arvaus on osunut harhaan. Joskus olen istunut korvat punaisena kahvipöydässä, jossa arvuutellaan blogin kirjoittajaa. Toisena päivänä minulle on kerrottu varmana tietona blogin tekijä – josta en ole koskaan kuullutkaan. Loppujen lopuksi kirjoittajan henkilöllisyydellä ei liene niin väliä. Saamamme palaute pukee sen sanoiksi: “Olet päästänyt meidät osalliseksi siitä prosessista ja niistä ajatuksista, jotka ovat varmasti kollektiivisia ja koskettavat monia” ja “Taitaa tässä kaikki olla sitä mieltä, että ’minäkin’ olisin tuon voinut kirjoittaa, ihan omasta kokemuksesta." Anonyymius on myös tapa vastustaa Huippuyliopistoon pesiytynyttä cv-kulttuuria. Sillä kun ei ole niin väliä kuka blogista saa kunniaa (tai kuraa), vaan että saisimme yhdessä aikaan keskustelua, tai jopa muutoksia. 

Blogin tekstejä on kommentoitu terävästi ja asiantuntevasti ja olemme julkaisseet tähän mennessä kaikki blogiin tulleet kommentit ja palautteet (osa parin viime viikon aikana tulleista kommenteista oli ohjautunut roskapostikansioon ja siksi julkaistu viiveellä), lukuunottamatta puheenvuoroja, joissa kritiikin kohteena on ollut yksittäisiä nimettyjä tai muuten selvästi tunnistettavia henkilöitä. Linjamme on vastaisuudessakin, että kriittisen tarkastelun kohteena eivät pääsääntöisesti ole yksittäiset henkilöt vaan käytännöt (ks. Tarinoita kriittisyydestä). 

Monia varmaan kiinnostaa, miten Huippuyliopiston johto ja strategistit ovat reagoineet blogiin. No, eivät mitenkään. Se vahvistaa käsitystämme dialogin puutteesta, maineen kannalta epäedullisista asioista vaikenemisesta ja kriittisen keskustelun vaikeudesta yliopistossamme. Toki ymmärrämme, että anonyymin blogin kanssa on vaikea lähteä keskusteluun. Silti toivomme, että tässä blogissa ja myös muilla foorumeilla esille nostamistamme asioista todella käytäisiin yliopistossamme (ja miksei muissakin yliopistoissa) maineenkiillotuksen sijaan aitoa keskustelua. Ja vielä toimittaisiin sen pohjalta niin, että henkilökuntakin (joka ei ole tyhmimmästä päästä) sen ymmärtäisi. Ylevästi ilmaistuna haluamme siis tarjota aineksia monipuoliseen keskusteluun. Vähemmän ylevästi ilmaistuna toimimme vahtikoirana, joka jos ei pure niin vähintään murisee, kun hulluuksia yritetään salaa runtata läpi kulisseissa. Nostakoon karvat sopivasti pystyyn pieni paljastus: vasta osa korviimme kantautuneista kummallisista tarinoista on julkaistu tässä blogissa. 

Henkilökohtaisesti blogi on toiminut minulle myös identiteettityönä ja olen sitä kautta tutkinut ja määritellyt uudelleen suhdettani akateemiseen työhön ja yliopistoon - ja vetänyt omat johtopäätökseni. Moni kaltaiseni pohtii niin omaa työtään, yliopiston roolia kuin työelämän kehitystä yleisemminkin - ja osana tätä pohdintaa toivoo, raivostuu, turhautuu, iloitsee, stressaantuu, nauttii… Vaikka blogin pohdinnat ovat vahvasti juurtuneita yliopistokenttään, ne eivät rajoitu siihen, kuten saamamme palaute kertoo: ”Tavoitatte teksteillänne jotain suurempaa ja niistä heijastuu laajemminkin tämänhetkisen työelämän syviä ongelmakohtia.” Näitä ongelmakohtia tulemme käsittelemään jatkossakin ja - lupaus tulevasta – etsimään myös uusia vaihtoehtoja ja ratkaisuja.