Johtamisesta ja päämääristä

Huippuyliopiston hallituksen puheenjohtaja Matti Alahuhta on arvostettu ja menestynyt yritysjohtaja. Talouselämässä (26/2013) Alahuhdasta julkaistun jutun mukaan hänen  johtamansa Koneen on siivittänyt menestykseen hyvä työilmapiiri. Alahuhta näkee johtamistyössään ensiarvoisen tärkeäksi ihmisten johtamisen, suunnan näyttämisen ja hyvän yhteishengen luomisen. Olennaista on, että “jokainen organisaatiossa tietää oman työnsä merkityksen. Se valkenee, jos johto asettaa tarpeeksi selvän päämäärän ja viestii yksinkertaisesti.” (s. 27) 

Mutta istuuko suuryrityksen johtamismalli yliopiston toimintaan? Onko yliopistossa tarkoituksenmukaista, että johto asettaa toiminnan päämäärät? Voiko yliopiston toiminnan päämäärä ylipäätään olla ennalta määriteltävissä? Entä kenelle tutkijat ja opettajat ovat toiminnastaan tilivelvollisia – johdolle, tiedeyhteisölle, opiskelijoille vai yhteiskunnalle? Kuinka tieteentekijät säilyttävät riippumattomuutensa ja tieteen autonomian? Onko oikea ratkaisu kaikkeen johtoismi, eli ylivertainen usko siihen että asiat ratkeavat kun harjoitamme enemmän ja parempaa johtamista? 

Huippuyliopiston rehtori tiedostaa, että johtaminen koetaan vaikeaksi, jopa kielteiseksi asiaksi yliopistossa. Asiantuntijajulkaisuksi itseään tituleeraavassa (mainoslehteä muistuttavassa) Managing Director –lehdessä (2013) rehtori kertoo, kuinka “Pohdimme yhdessä millaista johtamista yliopiston uudistaminen tarvitsee ja sietää (…) yhteisellä keskustelulla haetaan parhaat argumentit päätöksenteon tueksi. Kollegiaalinen päätöksenteko on parhaimmillaan jatkuvaa dialogia professorikunnan, opiskelijoiden, yliopiston johdon ja henkilöstön välillä. Tällainen päätöksenteko vie aikaa mutta sopii inhimillisen tiedon ja osaamisen eturintamassa toimivalle asiantuntijayhteisölle.” (s. 39) 

Ruohonjuuritasolla ei tätä yhteistä pohdintaa ja kollegiaalista päätöksentekoa ole kuitenkaan juuri näkynyt. Päinvastoin tuntuu siltä, että yhä enemmän asioita päätetään pienellä piirillä suljettujen ovien takana – jos nyt rivitutkijaopettaja ylipäätään saa edes tietoa mistä ja miten päätöksiä tehdään. Pitäisi varmaankin kuulua dekaanin kaveriporukkaan tai johonkin tulevaisuuden johtamislupausten sparrausjengiin, että tulisi hyväksytyksi tämän "yhteisen" dialogin piiriin. 

Voidaan myös kysyä, kumpi on tärkeämpää: asioiden tekeminen tehokkaasti ja tuloksellisesti päämäärät saavuttaen, vai päämäärien lähtökohtainen mielekkyys. Onko tärkeämpää, että onnistumme toimimaan niin tehokkaasti ja tuloksellisesti, että todella saavutamme maailmanluokan vuonna 2020, vai että kyseinen tavoite itsessään olisi mielekäs ja arvokas? Onko tärkeämpää, että koen tutkijana saavuttaneeni rittävän korkean viittausindeksin, vai että työni on mielekästä sen vaikutuspiirissä oleville? Auttaako lisääntyvä tuloksellisuuteni mittaaminen (ks. Listafetisimiä) vai työni numeroiksi pukematon sisältö ja yhteiskunnallinen merkittävyys minua “tietämään oman työni merkityksen”? Voiko joku muu (esimerkiksi johto) määritellä tämän merkityksen puolestani? Onko työni merkityksellistä, koska se on tavoitteiden mukaisesti “maailmanluokkaa”, vai koska se puhuttelee, auttaa tai kehittää lähellämme (tai kauempana) olevia ekosysteemejä, ihmisiä tai yhteisöjä? Onko tärkeämpää pärjätä akateemisessa kilpailussa vai parantaa maailmaa? 

Moni kysymyksiin jälkimmäisen vaihtoehdon valinnut toimija löytää itsensä tätä nykyä yliopiston ulkopuolelta.