Arviointi- ja seurantakäytännöistä

Miksi tutkijoista usein tuntuu, että oma työ on entistä vaikeampi tehdä hyvin? Yksi syy riittämättömyyden tunteeseen on toki se, jos oma tutkimuksesi ei ole yltänyt edellisessä postauksessa käsiteltyjen ranking-listojen kärkilehtiin. Toinen syy ovat järjettömät mittaus- ja seurantajärjestelmät, joihin varsin monimuotoinen ja monimutkainen tutkimus- ja opetustyö pakotetaan hallinnon tarpeita palvellaksemme.

Otetaan esimerkiksi työajankohdentamisjärjestelmä: näpyttelet viikoittain, kuukausittain tai puolivuosittain ennalta määritellyn määrän työtunteja järjestelmään, jaoteltuina ennalta määrättyihin kategorioihin. Järjestelmää ei käytetä sen vuoksi, että voisit tehdä todelliset työtuntisi (esimerkiksi ylityöt) näkyväksi, koska sinulle on valmiiksi määritelty, minkä verran työtunteja järjestelmään ”kohdennat”. Järjestelmä ei myöskään auta sinua suunnittelemaan ja ohjaamaan omaa työtäsi, kuten yliopiston HR-asiantuntijat ilmeisesti haluavat uskoa, koska on varsin keinotekoista pilkkoa tutkimusta, opetusta ja yhteiskunnallista vaikuttamista eri koodien mukaisin kategorioihin, joille työtunteja ”allokoidaan”.  Tästä näennäisraportoinnista ilmeisesti hyötyy joku, vaikkei se kerro todellisesta yliopistotyöstä mitään.

Suurempi ongelma piilee kuitenkin siinä, että yliopistojen erilaiset arviointikäytännöt muuttuvat yhä kapeammiksi, standardisoidummiksi ja numeerisemmiksi. Claire Polster keskustelee Topia-lehdessä vuonna 2012 julkaisemassaan artikkelissa Reconfiguring the Academic Dance: A Critique of Faculty’s Responses to Administrative Practices in Canadian Universities siitä, millaisia vaikutuksia arviontikäytännöillä on tutkija-opettajien työhön. Hänen haastattelemansa tutkija-opettajat kokivat erilaisten arviointikäytäntöjen ja niihin liittyvien velvollisuuksien täyttämisen vievän merkittävästi aikaa varsinaiselta työltä. Jaan heidän kokemuksensa myös siitä, että numeerisilla arviointikäytännöillä on varsin vaikeaa tavoittaa tutkimus- ja opetustyön luonnetta ja arvoa. Opettajana en esimerkiksi juuri hyödy siitä tiedosta, että yliopistomme numeerisen kurssipalautelomakkeen keskiarvoni on 4,2. Sen sijaan arvostan suuresti opiskelijoiden kirjallista ja suullista, kurssin sisältöihin ja opetustapoihin liittyvää palautetta, niin kurssin aikana kun sen päätyttyä. Polsterin perustavanlaatuisin huomio on kuitenkin se, että arviontikäytännöt eivät ainoastaan lisää työmääräämme ja anna työstämme harhaanjohtavaa kuvaa, vaan ne itseasiassa muuttavat sitä keitä me tutkijoina olemme ja mitä me teemme: "Academis are seeing and responding to these practices as isolated developments that interfere with or add to their work, rather than as reorganizers of social relations that fundamentally transform what academics do and are."