keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Turhan tuttu tarina?


Andrew C. Sparkes on kirjoittanut Qualitative Research –lehdessä vuonna 2007 julkaistussa artikkelissaan Embodiment, academics, and the audit culture: a story seeking consideration tarinan brittiläisistä tutkija-opettajista, jotka ehkä tunnistat omastakin elämästäsi.

Jim on entinen yläasteenopettaja, joka uskoi työllään olevan merkitystä. Sittemmin hän siirtyi tutkijaksi yliopistoon, jossa hän oppi uimaan kulloinkin voimakkaampien aaltojen mukaan ja eteni vakituiseksi professoriksi ja oman yksikkönsä johtajaksi. Nykyään Jimin aika menee loputtomissa kokouksissa. Erityisesti Jimiä stressaa yliopiston johdon kanssa pidettävä ’Research Output Meeting’, jossa jokaisen hänen alaisensa tuottavuus arvioidaan. Tätä varten Jim on pakottanut itseään tuottamaan taulukon, jossa hänen alaistensa julkaisut on listattu ja arvioitu skaalalla yhdestä neljään tähteä. Alaisilleen hän on lähettänyt sähköpostiviestin, jonka hän päättää sanomalla: ”Please note, despite what many might have you believe, you are not your CV. You are so much more than your CV.’ Tätä hän hokee itselleenkin.

Paul on menettämässä työtään. Hän on pidetty opettaja, joka on kantanut vastuuta ja saanut opiskelijoilta hyvää palautetta, mutta samaan aikaan mittavan opetustyönsä kanssa hän ei ole onnistunut julkaisemaan kuin kolme artikkelia referoiduissa aikakauslehdissä. Paulin tuotokset eivät yliopiston johdolle riitä ja hän tuntee olonsa neuvottomaksi.

Steve (lempinimeltään Weasel, suomeksi Kärppä) hehkuttaa kollegoilleen hiljattain julkaistavaksi hyväksyttyä paperiaan lehdessä, jonka impact factor on peräti 5,4. Hän myös opastaa nuorempia kollegoitaan, miksei huonoissa lehdissä kannata julkaista, huolimatta Jimin yrityksistä kannustaa tohtoriopiskelijoita valitsemaan julkaisupaikan oman tutkimuksen hengen ja lähestymistavan mukaan. Steve on juuri saanut ison tutkimusrahoituksen, jota hän käyttää perusteena siihen, ettei voi osallistua opetukseen. Eivät opiskelijatkaan häntä tosin kaipaa, koska ovat huomanneet ettei hän esimerkiksi vastaa heidän sähköpostiviesteihinsä.

Louise on tohtoriopiskelija, joka alkaa turhautua ohjaajansa Jimin ainaiseen kiireeseen. Jim arvostaa Louisen intohimoa ja ahkeruutta ja tuntee huonoa omatuntoa siitä, ettei muilta kiireiltään ehdi antaa Louiselle tämän kaipaamaa palautetta. Louise puolestaan tuntee syyllisyyttä vaivatessaan jo valmiiksi kiireistä Jimiä.

Kuulostaako tutulta?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti