Monilla tuntuu olevan yhtä sun
toista hampaankolossa nykyistä yliopistoelämää kohtaan, mutta miksi tyydymme valittamaan
keskenämme emmekä tee asialle mitään?
Yksi vastaus tähän kysymykseen löytyy Alexandra Bristowin artikkelista On life, death and radical critique: A non-survival guide to the Brave
New Higher Education for the intellectually pregnant, joka on julkaistu
vuonna 2012 lehdessä Scandinavian Journal
of Management.
Bristowin mukaan kaikki
energiamme menee ammatilliseen selviytymiseen, eikä meille jää voimia vastustaa
uuden uljaan yliopistojohtamisen periaatteita ja käytäntöjä. Ja vaikka voimia
jäisikin, olemme niin vahvasti sisäistäneet publish-or-perish julkaisupelin
säännöt, että vahvistaaksemme omaa asemaamme ja legitimiteettiämme tutkijoina
olemme valmiita luopumaan radikaaleimmista ja kriittisimmistä näkemyksistämme. Konferensseissa
kiertäessäni olen jatkuvasti ihmettelyt, miten joka puolella maailmaa purnataan
nykymenoa, mutta nekin, joilla olisi asemansa puolesta vaikutusvaltaa (tai
ainakin näkyvyyttä) tehdä asioille jotain, tyytyvät toteamaan että näin se nyt
vaan menee. Bristow ei tyydy tähän, vaan kannustaa meidät haastamaan itsemme:
itsetyytyväisyytemme, itsekeskeisyytemme, mukavuudenhalumme ja
urasuuntautuneisuutemme. Hänen sanojaan lainaten: ”If the love of being radically critical – of engaging in sociology of
radical change – is the reason for my academic existence and I give it up, then
I might as well not be here anyway.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti