Tiina Tutkija on saanut huippuyliopisto-blogin haastateltavaksi kokeneen
tutkijan Maisa Matkaajan. Maisa on luvannut jakaa meille akateemisen kosmopoliitin salaisuuksia.
Mistä kansainvälisyytesi kumpuaa?
Pienenä tyttönä ollessani pappa esitteli minut Seurasaaren portilla
työkaverilleen. Taisin vähän pelätä mustaa miestä, kun muistan, että minua
oikein työnnettiin sanomaan käsipäivää sedälle, tädille ja lapsille.
Afrikkalainen oli Suomessa tutustumassa sähköalan hommiin tai mitä se isi nyt
tekikään töissä.
Puhutko monia kieliä?
Koulussa rupesin lukemaan kieliä. Englantia tulee telkusta niin paljon,
että koulutunnit kannattaa käyttää muihin kieliin. Luin siis saksaa, ranskaa ja
ruotsia. Ja koulun jälkeen espanjaa kesäyliopistossa. Interreilillä jatkettiin
siitä, mihin lapsuuden lomamatkat jäivät. Ystäviä alkoi kertyä Euroopan eri
kolkilta. Puolalaiselle kirjeystävälle läheteltiin äidin kanssa kahvia ja teetä
Jaruzelskin hallinnon aikana. Pappa ja äiti olivat ystävystyneet kokonaisen
kylän kanssa Bulgariassa. Onneksi sieltä ei päässyt helpolla länteen, muuten
meillä ei olisi siskonpedit riittäneet kyläilijöille. Ensimmäisenä
yliopistosyksynäni liityin Amnestyyn, ja kirjeystävien määrä kasvoi
räjähdysmäisesti. Maailmankuva alkoi hahmottua, kun paljastui, että tiibetiläisessä
lääketieteessä on puolensa, vahvimmat feministit löytyvät Egyptistä ja
brasilialaiset katulapset organisoituvat etujärjestöihin, joilla on omat
seminaarinsa ja kokoontumisensa. Kaikkein köyhimmissäkin maissa ja pahimman
hirmuvallan alla toimii käsittämätön määrä viisaita, mielikuvituksekkaita ja
rohkeita naisia ja miehiä. Tavallisten ihmisten salaliitto hallituksia vastaan
– yess. Keski-ikäiset ulsterimiehet tosin huomauttivat joskus kadulla kun
kerättiin nimiä adresseihin että ”älkää te tytöt sekaantuko ulkopolitiikkaan”.
Mutta me vaan sekaannuttiin. Uruguaylainen ystäväni, suomalaisen
merikapteenin tytärpuoli, vei meidät kotiin lähtiessään tutustumaan eteläisen
hemisfäärin asioihin. Osallistuimme väittelyihin siitä, oliko meillä oikeus tai
velvollisuus ottaa kantaa sikäläiseen kansanäänestykseen, jossa päätettiin
lopulta painaa diktatuurin aikaiset ihmisoikeusrikokset villaisella. Ennen
90-luvun lamaa opiskelija saattoi ansaita matkarahat oheistöillä ja lähteä
vaikka Nigaraguaan tutustumaan kahvinpoimijoiden arkeen.
Onko perheesikin kansainvälinen?
Menin naimisiin sen kirjakieltä puhuneen insinöörin kanssa, joka ilmestyi
Amnesty-ryhmääni. Luulin ensin ruotsinkieliseksi, mutta mielitiettyni paljastui
Ranskan kansalaiseksi. Ei haittaa, tulihan sitäkin kieltä opeteltua. Tämä kunnon
helsinkiläinen veronmaksaja pelasti laman alle valmistuneen humanistin
velkakierteestä maksamalla hänen perintöveronsa asunnosta, jota ei voinut myydä
koska leski-isä asui siinä. Ranskalaiset appivanhempani osoittautuivat
lämminhenkisiksi ihmisiksi, jotka ottivat orvon miniänsä hellään huomaansa.
Sama vastaanotto odotti myös adoptiolapsiamme, joista toinen sai pitää
alkuperäisen kansalaisuutensa, toisen oli luovuttava siitä muuttaessaan
Suomeen. Nelihenkisellä perheellä oli nyt yhteensä yhdeksän passia, koti
Helsingissä ja kesäkoti Ranskassa. Ja näkymättömät siteet yhdistivät minut
kahteen aasialaiseen sisareeni, joiden ei olisi pitänyt joutua luopumaan
lapsestaan. Jos maailma olisi oikeudenmukainen, minulla ei olisi lapsia.
Miten kansainvälisyys näkyy
työssäsi?
Yliopistossa olin oppinut psykologiaa ja kulttuuriantropologiaa. Mihis
töihin niitä voisi soveltaa? Maahanmuuttajien suomen kielen kursseilla oli
töitä yhteiskuntatiedon opettajana ja hetken aikaa myös oppimisvaikeuksien
selvittelijänä. Tuumin, että voisin olla palkkani väärti yhteiskunnalle
ehkäisemällä kokonaisten perheiden luisun marginaaliin, jos perheen pää
saataisiin mahdollisimman nopeasti jaloilleen ja jalansijalle tässä
yhteiskunnassa. Semmoiseen toimintaan ei Suomessa kuitenkaan riittänyt rahaa.
Vain talouselämään sijoitettiin taloudellisia voimavaroja. Voisiko
ajatella, että työelämässä olisi kohennettavaa siinä, miten yhteistyö sujuu eri
väestöryhmien kesken? Todistaisin asian tutkimuksella, joka osoittaisi, mistä
kenkä puristaa. Johdin tutkimushankkeen, jossa syväluodattiin vaihteeksi myös
humanistien voimin Suomalaisen elinkeinoelämän ja yhteiskunnan
kansainvälistymistä. Jatkoin aiheesta väitöskirjan, jossa paljastin, miten
tavalliset työntekijät kyllä osaavat ystävystyä, mutta yhteiskunnassa kiertää
joukko ennakkoluuloja ja ”myyttejä”. Yhden mukaan Suomi ei kuulu maailmaan.
Siksi suomalaisten on matkustettava ulkomaille kansainvälistymään. Täällä
kotimaassa se ei onnistu, koska Suomessa ei voi kohdata kulttuuria, ainoastaan
normaalielämää. Ja ulkomaalainen joka tupsahtaa keskelle normaaliarkea on
auttamatta tiellä ja väärässä paikassa. Haitta, häiriö, rasite. Päätin lopulta
kirjoittaa väitöskirjani englanniksi sillä perusteella, että on reilumpaa
tarjota etnografisen tutkimuksen osallistujille mahdollisuus lukea se ja
kommentoida. Ajattelin myös ottaa osapuolia mukaan keskusteluun suomen
taidoista riippumatta. Ja olihan niitä kollegoja ulkomailla, jotka olivat alan
keskustelijoita hekin. Ihan helppo ei ollut ryhtyä kirjailijaksi englannin
kielellä, kun piti yrittää tuottaa helppolukuista proosaa aika kimurantista
asiasta. Olin pikkuisen ylpeä aikaansaannoksestani.
Miten kansainvälisyys näkyy uudessa,
uljaassa yliopistossa?
Yliopistooni tuli tuulahdus Wall Streetilta. Nyt ei enää tehdä tiedettä,
nyt tehdään bisnestä tutkinnoilla, titteleillä ja brändeillä. Hieman
jälkijunassa muusta akateemisesta maailmasta Suomessakin imitoidaan
bisnesmaailman organisaatiokulttuuria, johon kuuluvat työholismi tai ainakin
sellaisen esittäminen, keinotekoiset suoritusmittarit, kilpailu ja karsinta, reipas
elitismi, ylimmän johdon herrakerhot, salailu ja disinformaatio ynnä muut
tulosjohtamisvälineet, joiden seurauksena fiksuimmat lähtevät, monet
sairastuvat, perheet hajoavat ja
tulokset ovat häthätää kuorrutettuja silkkokakkuja. Mutta laitoksilla on kiire
ja viralliset sloganit raikaavat. Meno on jotakin Stalinin
viisivuotissuunnitelmien ja Orwellin kirjojen väliltä. Niin pelottava kuin
tulevaisuus onkin, tässä pelissä on huvittavat puolensa. Yksi niistä on
ideologiaan kuuluva kansainvälisyyskultti. Tämä on yksi mittari, jolla
tieteentekijöiden kelpoisuutta mitataan. Kaksoiskansalaisuuteni kuulemma toi
pienen lisäpinnan laitoksen laariin, sillä ulkomailla syntyneet aivot ovat
viisaampia.
Mutta sitten sain yliopiston johdolta hyviä neuvoja. Sillä nythän on niin,
että ei me voida aina vaan ajatella että pelkällä suomen kielellä pärjätään.
Kyllä pitää asennoitua niin, että englannin kieli on otettava haltuun.
Muistivihkoon vaan aina ylös kun tulee hyviä sanoja ja idiomaattisia ilmaisuja
vastaan. Niitä voi sitten käyttää omissa teksteissään. Niin sain minäkin
hienoja yksilöllisiä neuvoja matkalle kohti uutta uljasta mikä se nyt olikaan.
Miten kansainvälisyys tukee
akateemista uraasi?
Jos haluan pätevöityä opettamaan nyky-yliopistossa, minun tulee osallistua
pedagogiseen koulutukseen, jossa muun muassa opetetaan konsultti-insinöörien
voimin, kuinka kansainvälisiä projekteja johdetaan ja miten kulttuurierot
hoidellaan. Insinöörit ja ekonomit osaavat nämä, koska he ovat pätevöityneet
ylimmillä asteilla eli vientiteollisuuden palveluksessa. Muuten en voi lähestyä
oikealla tavalla tulevaisuuden maksukykyisiä ulkomaalaisopiskelijoita, jotka
ovat lunastaneet tutkintonsa ja tarvitsevat väliin tulevat opinnot
mahdollisimman joustavasti.
Jos haluan olla palkkalistoilla vastaisuudessa, minun tulee muuttaa asumaan
ulkomaille vähintään vuodeksi. Sinä aikana minun on osallistuttava jonkin
kansainvälisen eli länsimaisen, mieluiten Ivy League –yliopiston toimintaan
verkottumalla mahdollisimman elitistisesti maksimaalisen face time’n avulla. Tätä varten voin saada apurahoja. Hollantilaisen
kollegani kanssa vitsailemme siitä, että voisimme vaihtaa rooleja, jolloin
olisimme molemmat yliopistojemme silmin ”kansainvälisiä resursseja” sen sijaan
että olemme nyt jämähtäneitä luusereita. Minun tulee siis joko jättää
maahanmuuttajamieheni yksinhuoltamaan teini-ikäisiä lapsiamme ilman
isovanhempien tukea tai irrottaa herkät teinit juuriltaan ja kouluistaan ja
pakottaa koko perhe määräaikaisen rahoitukseni varaan ulkomaankeikalle. No
eihän se näin mene.
Oikeasti se menee niin, että minä olen mies, ja vaimoni irtoaa helposti ammatillisista
kiinnikkeistään. Lapset ovat vielä pieniä, sillä olen perustanut perheeni ajoissa.
Olen suunnannut suoraan ylioppilaskirjoituksista kaupallis-teknokraattisille
urille. Olen hyvän keskiluokkaisen kodin kasvatti, vähän lätkäjuntti, mutta
siihenhän se juuri auttaa että meidän suomalaisten tosiaan täytyy nyt vähän
terästäytyä ja uskaltaa kansainvälistyä ihan vaikka menemällä pois omalta
mukavuusalueelta. Sitä joutuu oikeasti nöyrtymään, kun ei olekaan vain
rantalomalla kääntymässä, vaan ihan töissä siellä jossain. Pilvenpiirtäjän
hississä tulee vastaan erinäköisiä kehoja jakkupuvuissaan ja ihmiset lausuu
niin eri tavoilla ”performance managerin”.
Hyvä Tiina ja Maisa!
VastaaPoista