Andrew C. Sparkes on kirjoittanut Qualitative Research –lehdessä vuonna 2007 julkaistussa
artikkelissaan Embodiment, academics, and
the audit culture: a story seeking consideration tarinan brittiläisistä tutkija-opettajista,
jotka ehkä tunnistat omastakin elämästäsi.
Jim on entinen yläasteenopettaja, joka uskoi työllään olevan
merkitystä. Sittemmin hän siirtyi tutkijaksi yliopistoon, jossa hän oppi uimaan
kulloinkin voimakkaampien aaltojen mukaan ja eteni vakituiseksi professoriksi
ja oman yksikkönsä johtajaksi. Nykyään Jimin aika menee loputtomissa
kokouksissa. Erityisesti Jimiä stressaa yliopiston johdon kanssa pidettävä ’Research Output Meeting’, jossa
jokaisen hänen alaisensa tuottavuus arvioidaan. Tätä varten Jim on pakottanut
itseään tuottamaan taulukon, jossa hänen alaistensa julkaisut on listattu ja
arvioitu skaalalla yhdestä neljään tähteä. Alaisilleen hän on lähettänyt
sähköpostiviestin, jonka hän päättää sanomalla: ”Please note, despite what many might have you believe, you are not
your CV. You are so much more than your CV.’ Tätä hän hokee itselleenkin.
Paul on menettämässä työtään. Hän on pidetty opettaja, joka on
kantanut vastuuta ja saanut opiskelijoilta hyvää palautetta, mutta samaan
aikaan mittavan opetustyönsä kanssa hän ei ole onnistunut julkaisemaan kuin
kolme artikkelia referoiduissa aikakauslehdissä. Paulin tuotokset eivät
yliopiston johdolle riitä ja hän tuntee olonsa neuvottomaksi.
Steve (lempinimeltään Weasel, suomeksi Kärppä) hehkuttaa
kollegoilleen hiljattain julkaistavaksi hyväksyttyä paperiaan lehdessä, jonka
impact factor on peräti 5,4. Hän myös opastaa nuorempia kollegoitaan, miksei
huonoissa lehdissä kannata julkaista, huolimatta Jimin yrityksistä kannustaa
tohtoriopiskelijoita valitsemaan julkaisupaikan oman tutkimuksen hengen ja
lähestymistavan mukaan. Steve on juuri saanut ison tutkimusrahoituksen, jota
hän käyttää perusteena siihen, ettei voi osallistua opetukseen. Eivät
opiskelijatkaan häntä tosin kaipaa, koska ovat huomanneet ettei hän esimerkiksi
vastaa heidän sähköpostiviesteihinsä.
Louise on tohtoriopiskelija, joka alkaa turhautua ohjaajansa Jimin
ainaiseen kiireeseen. Jim arvostaa Louisen intohimoa ja ahkeruutta ja tuntee
huonoa omatuntoa siitä, ettei muilta kiireiltään ehdi antaa Louiselle tämän kaipaamaa palautetta. Louise puolestaan tuntee syyllisyyttä vaivatessaan jo
valmiiksi kiireistä Jimiä.
Kuulostaako tutulta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti