Huippuyliopistoblogin suositulle
managerialismi-teemalle on toivottu jatkoa (lue tästä sarjan aiemmat osat Lyhyt johdatus
managerialismiin ja Managerialismin
seurauksia) ja siksi pureudumme viikonlopun kunniaksi
managerialismiin ja valtaan.
Yksi akateemisen (eli tutkimus- ja opetus)työn
keskeisimmistä piirteistä on pyrkimys oman työn jatkuvaan paremmin tekemiseen.
Toisin sanoen: uskomme olevamme oman työmme parhaita asiantuntijoita ja
haluamme kehittää työtämme kollegiaalisesti, paikallisia perinteitä
kunnioittaen. Samanaikaisesti meitä ja työtämme kuitenkin määritellään yhä
voimakkaammin työmme ulkopuolelta. Yliopistot alkavat olla pullollaan
erilaisiin (johdon) palveluyksikköihin palkattuja johdon apulaisia
(asiantuntijoita, päälliköitä), jotka pyrkivät kehittämään työtämme erilaisten
standardoitujen laatujärjestelmien ja arviointiprosessien avulla. Jotta
yliopistomme pärjäisi mahdollisimman hyvin erilaisilla ranking-listoilla, tulee
meidän osallistua tämän managerialistisen keinotodellisuuden ylläpitoon. Harva
se päivä täytämmekin lomakkeita, laskelmia ja taulukoita, joilla mitataan
tehokkuttamme ja tuloksellisuuttamme.
Managerialismi (ja sen tuorein versio
leaderismi, kotimaisittain liiderismi) rakentuukin nimenomaan tietoisen
johtamispuheen ja –uskon ympärille. Rosemary Deemin ja Kevin Brehonyn
vuonna 2005 julkaiseman artikkelin Management as Ideology: the case of ‘new
managerialism' in higher education (Oxford Review of Education) mukaan tämä
näkyy siinä, kuinka johtamista (ja sen kautta saavutettavaa taloudellisten tai
muiden mitattavien tavoitteiden täyttämistä) korostetaan yli kaiken muun
toiminnan. Toisin sanoen managerialismi pyrkii oikeuttamaan ja laajentamaan
johtajien oikeutta johtaa - täytyyhän jonkun hallita ja valvoa tuota
itsenäisten ammattilaisten toimintaa. Johdon tehtävä ei kuitenkaan rajoitu
sääntöjen luomiseen tai toiminnan ohjaamiseen, kuten Stephen J. Ball
artikkelissaan Policy Sociology and Critical Social Research: A personal
review of recent education policy and policy research (British Educational
Research Journal, 1997) toteaa. Johdon tehtäväksi tulee määritellä myös se,
mitä työntekijöiden pitää ajatella ja tuntea omista tuotoksistaan.
Onnistuakseen tässä ‘joka ikinen ajateltavissa oleva mahdollisuus käytetään
organisaation ydinarvojen iskostamiseen (huolella valittuihin) työntekijöihin’.
Esimerkiksi julkaisujen luokittelu ja laskeminen, kansainvälisyyden
mittaaminen, sekä erilaisten pätevyyksien luominen ovat vallankäytön muotoja,
jotka ylläpitävät kurinalaisten yksilöiden epävarmuutta. Hallinta toteutuu
parhaalla mahdollisella tavalla, kun työntekijät saadaan vapaaehtoisesti
arvioimaan itse itseään ja vertailemaan arvioitaan johdon asettamiin normeihin.
Ammattilaisuus korvataan näin tilivelvollisuudella, kollegiallisuus yksilöiden
välisten suoritusten vertailulla ja kilpailulla. Samalla tullaan luoneeksi
uudenlainen moraalinen ympäristö, jota hallitsee oman edun tavoittelu.
Valtanäkökulmasta voimme perustellusti kysyä
kenen etuja tällainen meno yliopistoissa palvelee?
Opiskelijoiden?
Työntekijöiden?
Johtajien?
Tutkimuksen?
Uuden tiedon tuottamisen?
Asiantuntijuuden rakentumisen?
Suomalaisen yhteiskunnan?
Globaalin talouden?
Demokratian?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti